Uusi blogini on valmis osoitteessa kauankaivattu.blogspot.fi. Siirryn sinne kirjoittamaan ajatuksiani raskaudesta pitkän lapsettomuushistorian jälkeen.
Palaan tänne takaisin, mikäli jotain pahaa tapahtuu. Muuten palaan ehkä kirjoittamaan siitä, kun lapsi on syntynyt.
Olen kiitollinen monesta. Kiitollinen siitä, että olen saanut kokea, miltä tuntuu olla raskaana. Kiitollinen siitä, että saan jatkaa haaveiluani tästä uudesta näkökulmasta käsin. Uskallan ehkä jopa olla jollain tasolla kiitollinen näistä ravistelevista kokemuksista, jotka ovat sattuneet osaksi elämääni tahattoman lapsettomuuden myötä.
Kiitollinen olen kuitenkin etenkin siitä, miten moni ihminen on tämän bloginikin kautta ollut tärkeä osa matkallani. Täältä saamani tuki on ollut mittaamatonta. Kiitos jokaiselle. Ajattelen teitä kaikkia lämmöllä ja rakkaudella.
Etenkin ajattelen niitä, jotka yhä odottavat. Ja niitä, joiden odotus on saanut toisenlaisen päätöksen kuin tämä omani. Toivon teille jokaiselle pelkkää hyvää.
Niin paljon hyvää olen minä saanut osakseni. En olisi ikinä osannut tällaista aavistaa. Tämä ei ole loppu. Tämä on uusi alku.
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
Onnellisen lopun alku
Kuljen eteenpäin päivän kerrallaan. Ihan hissukseen, tunnustellen. Muistan raskauteni koko ajan. Koko ajan. Minulla ei ole kiire mihinkään, haluan vain olla tässä ja elää. Uutta elämää, sitä, josta olen niin kauan sydän kaipuusta väristen haaveillut.
Mutta mitä siitä onnesta kirjoittaa? Tämä ainakin tuntuu väärältä paikalta. Tänne olen itkenyt kaiken sen surun, jota tahaton lapsettomuus on elämääni kauhonut. En minä halua hehkua tähän tämän enempää onneani.
Toisaalta kirjoittaminen on avannut uusia ovia. Sellaisia, joita en osannut kuvitellakaan aiemmin. Olen tätä kautta saanut tutustua moneen tarinaan. Olen päässyt jopa tapaamaan muutaman heistä, minulle tärkeiksi kasvaneista kohtalotovereistani.
Siksikään en halua päästää kokonaan irti. Vaikka toisaalta suurin tarve kirjoittamiselle on nyt poissa, en kuitenkaan halua lopettaa. Siksi rakennan itselleni uuden paikan, jonne ammentaa uutta elämääni. Varmasti vähemmän ja erilailla kuin tänne, mutta kuitenkin jotain ja jonnekin. Samalla toivon, että tänne minun ei sitten tarvitse enää palata, ei vanhoissa merkeissä ainakaan.
Tämä on siis onnellisen lopun alku. Onnellinen loppu lapsettomuusvuosilleni. Sen lopun jälkeen alkaa uusi vaihe elämää. Siitä kirjotan jonnekin muualle.
Kunhan saan aikaiseksi, avaan uuden blogin. Linkitän sen tänne ja jätän tämän muistuttamaan siitä, miltä se tuntuu. Miltä tahaton lapsettomuus tuntuu.
Mutta mitä siitä onnesta kirjoittaa? Tämä ainakin tuntuu väärältä paikalta. Tänne olen itkenyt kaiken sen surun, jota tahaton lapsettomuus on elämääni kauhonut. En minä halua hehkua tähän tämän enempää onneani.
Toisaalta kirjoittaminen on avannut uusia ovia. Sellaisia, joita en osannut kuvitellakaan aiemmin. Olen tätä kautta saanut tutustua moneen tarinaan. Olen päässyt jopa tapaamaan muutaman heistä, minulle tärkeiksi kasvaneista kohtalotovereistani.
Siksikään en halua päästää kokonaan irti. Vaikka toisaalta suurin tarve kirjoittamiselle on nyt poissa, en kuitenkaan halua lopettaa. Siksi rakennan itselleni uuden paikan, jonne ammentaa uutta elämääni. Varmasti vähemmän ja erilailla kuin tänne, mutta kuitenkin jotain ja jonnekin. Samalla toivon, että tänne minun ei sitten tarvitse enää palata, ei vanhoissa merkeissä ainakaan.
Tämä on siis onnellisen lopun alku. Onnellinen loppu lapsettomuusvuosilleni. Sen lopun jälkeen alkaa uusi vaihe elämää. Siitä kirjotan jonnekin muualle.
Kunhan saan aikaiseksi, avaan uuden blogin. Linkitän sen tänne ja jätän tämän muistuttamaan siitä, miltä se tuntuu. Miltä tahaton lapsettomuus tuntuu.
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
Osa minua
On ihmeellistä, miten äkkiä haava on alkanut parantua.
Nyt jo monessa arkielämän hetkessä, joissa aiemmin olen saanut kakoa kipeää möhkälettä kurkussani, taistella silmiä polttelevia kyyneleitä vastaan tai irtaannuttaa mieleni leijailemaan turvaan liian kipeää tekevästä tilanteesta, olen vain ollut hämmästynyt. Hämmästynyt siitä, että kuristava tunne on poissa. Taakka rinnasta on sulanut tiehensä. En käännä enää päätäni pois peitellen esiinpyrkiviä kyyneleitä. Olen aivan tyynesti, niin kuin muutkin, eikä minuun satu enää, ei siten kuin ennen.
On niin paljon helpompi hengittää. Ja samalla huomaan, miten kauhean kipeää tämä kaikki on tehnytkään. Miten tahaton lapsettomuus todella runtelee ja raatelee niin mielen kuin ruumiinkin, pahimmillaan kaiken. Koskaan en halua unohtaa sitä, minkä läpi olen joutunut kulkemaan. Minkä läpi niin moni muukin kulkee. Ja jokaisen reitti menee omaan suuntaansa. Juuri nyt minun suuntani näyttää onnelliselta, mutta en halua antaa sen tehdä minusta ylimielistä. Enkä saada minua unohtamaan.
En aio unohtaa sitä, miten tahaton lapsettomuus satuttaa niin monta meistä. Miten helvetillisen perinpohjaisesti se myllää koko sisimmän. Haluan muistaa tämän. Vaikka juuri nyt näyttää siltä, että oma tarinani on yksi niistä, joilla on onnellinen loppu, se ei aina mene niin. Vaikka oma tuskani hellittää, se ei unohdu. Tahaton lapsettomuus on osa minua. Aina.
Nyt jo monessa arkielämän hetkessä, joissa aiemmin olen saanut kakoa kipeää möhkälettä kurkussani, taistella silmiä polttelevia kyyneleitä vastaan tai irtaannuttaa mieleni leijailemaan turvaan liian kipeää tekevästä tilanteesta, olen vain ollut hämmästynyt. Hämmästynyt siitä, että kuristava tunne on poissa. Taakka rinnasta on sulanut tiehensä. En käännä enää päätäni pois peitellen esiinpyrkiviä kyyneleitä. Olen aivan tyynesti, niin kuin muutkin, eikä minuun satu enää, ei siten kuin ennen.
On niin paljon helpompi hengittää. Ja samalla huomaan, miten kauhean kipeää tämä kaikki on tehnytkään. Miten tahaton lapsettomuus todella runtelee ja raatelee niin mielen kuin ruumiinkin, pahimmillaan kaiken. Koskaan en halua unohtaa sitä, minkä läpi olen joutunut kulkemaan. Minkä läpi niin moni muukin kulkee. Ja jokaisen reitti menee omaan suuntaansa. Juuri nyt minun suuntani näyttää onnelliselta, mutta en halua antaa sen tehdä minusta ylimielistä. Enkä saada minua unohtamaan.
En aio unohtaa sitä, miten tahaton lapsettomuus satuttaa niin monta meistä. Miten helvetillisen perinpohjaisesti se myllää koko sisimmän. Haluan muistaa tämän. Vaikka juuri nyt näyttää siltä, että oma tarinani on yksi niistä, joilla on onnellinen loppu, se ei aina mene niin. Vaikka oma tuskani hellittää, se ei unohdu. Tahaton lapsettomuus on osa minua. Aina.
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Mytty
Yksi pieni värisevä mytty ultraäänilaitteen ruudulla. Elossa, kiinni minussa. Pähkinän kokoinen. Kasvamassa hurjaa vauhtia.
Kaikki on nyt niin hyvin kuin vain voi olla. Yhteenkään uhkakuvaan en suostu jäämään kiinni, en vaikka niitä kuinka tarjottaisiin. Olen odottanut tätä niin kauan, että tälle minä hymyilen vain, en pelkää.
Samalla kuitenkin tunnen vihlaisun. Niin moni meistä kaipaa ja odottaa, aivan kuten minäkin, mutta ei saa koskaan tätä hetkeä. Sydämeni särkyy heidän puolestaan.
Kaikki on nyt niin hyvin kuin vain voi olla. Yhteenkään uhkakuvaan en suostu jäämään kiinni, en vaikka niitä kuinka tarjottaisiin. Olen odottanut tätä niin kauan, että tälle minä hymyilen vain, en pelkää.
Samalla kuitenkin tunnen vihlaisun. Niin moni meistä kaipaa ja odottaa, aivan kuten minäkin, mutta ei saa koskaan tätä hetkeä. Sydämeni särkyy heidän puolestaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)