Jos minusta ei olekaan

Voimat on loppu. Olen uupunut. Odotan vain, milloin tämä on ohi.

Tässäkö se oli, unelmatyöni? Eikö minusta ollutkaan siihen? Eikö onnistumiset ja hyvät hetket jaksaneetkaan kantaa kuoppien yli? Luulinko vain itsestäni liikaa?

Jos se tuntuu tältä, ei minusta ole. Jos se tekee näin kipeää, se on liikaa. Jos kuopat ovat näin syviä, minä putoan. Putoan aina pohjaan saakka.

Vai olenko vain väsynyt? Muuten vain väsynyt? Nukunko sen pois ja kaikki on paremmin?

Holtiton itku. Pakokauhu. Se hetki, jolloin en näe pimeydeltä huomista.

Ensimmäistä kertaa en näe huomista. Mitä jos minusta ei olekaan siihen?

Alkionsiirtohaave

Alkionsiirto ei onnistunut tässäkään kuussa. Kroppani petti siinä, mikä sen piti osata. Ovulaatiota ei tapahtunutkaan. Jo syksyllä tehty hoitosuunnitelma lääkkeettömästä pakastetun alkion siirrosta saadaan nyt kolmen takaiskun jälkeen unohtaa. Tai tarkalleen ottaen suunnitelma lähes lääkkeettömästä siirrosta, keltarauhashormonia toki mahdollisen siirron jälkeen olisi ollut tiedossa kenties jopa alkuraskauden ultraan asti ja vähän ylikin.

Ja ajatuskin alkuraskaudesta ja sen ultrauksista alkaa lähinnä jo naurattaa. Kun pelkkä alkionsiirtokin tuntuu olevan työn ja tuskan takana. Vuosi sitten kävin ensimmäisen ivf:n suunnittelussa ja monien mutkien jälkeen vuodessa olen lopulta päätynyt tilanteeseen, jossa kohtuuni on päästy hyvistä yrityksistä huolimatta vain yhden kerran siirtämään yksi pieni alkio. Vain yksi alkio, reppana, joka kuoli pois. Vedettiin vessanpöntöstä alas, vaikka sen varaan oli lastattu niin monta hiljaista, varovaista toivetta. Raukka pieni.

Minun raukkani, pieneni.

Huomenna soitan sairaalaan ja kerron tilanteeni. Minulla on yksi kysymys, johon tiedän jo vastauksen. Ensi kuun mahdollisuus alkionsiirtoon menetetään, koska on hiihtoloma. Paikat on kiinni. Sitten lähden itse lomalle. Otan parhaan ystäväni kainalooni ja lennän pois. En lennä kutkuttelevan jännittävästi raskaana. En vasta siirretty alkio mukanani. Kohtuni tulee olemaan tyhjä. Niin tyhjä kuin se on ollut aina ennenkin. Enkä silti ole tottunut sen tyhjyyteen, en hyväksynyt sitä, en vieläkään.

Kaikki tuntuu loittonevan yhä kauemmas. Haaveet ovat kipeinä koko ajan läsnä. Mutta ne alkavat tuntua saavuttamattomilta. Yritän ammentaa jostain voimaa jaksaa jatkaa. Jaksaa odottaa. Teen niin valtavasti töitä itseni ja oman mieleni kanssa, että alan jo kyllästyä. Tunnen itseni usein itsekeskeiseksi ja omaan syliini kääntyneeksi. En jaksa olla kiinnostunut toisista, en siten, miten minä haluaisin. Miten minä oikeasti olisin.

Huomenna soitan sairaalaan ja tiedän jo, miten käy. Silti jokin pieni sisälläni käskee luottamaan vielä. Että ihmeitä tapahtuisi, että se ei olisi liian myöhäistä. Tiedän, että petyn jälleen. Sen kanssa minun on selvittävä. Pettymyksen, jota seuraa uusi pettymys.

Kiloja

Olen laihtunut puolessatoista kuukaudessa neljä ja puoli kiloa. Melkein jokaisen keinohedelmöityskiloni. Ivf-kiloni. Antiraskauskiloni.

Turposin viime syksyn hoidon myötä kuusi kiloa. Osa hormoneiden vaikutusta. Osa pahaan mieleen syömistä. Nesteiden kertymistä. Hellin itseäni ruualla ja ihan tietoisesti. Päätin, ettei se haittaa.

Tapanani ei ole nykyään juuri vaakaa kuluttaa. Itsenäisyyspäivänä päätin kokeilla, paljon painan. Olin yllättävän painava. Mahani pullotti niinkuin ei ikinä muulloin, toki vähemmän kuin hoitojen tuomien hypereiden myötä. Kohautin olkapäitäni. En juuri välittänyt. Jouluna päätin, että on tullut aika lopettaa syömällä sureminen. Eilen astuin vaakaan, kevyempänä. En ole enää turvonnut, mahdun taas omiin housuihini. Olen tyytyväinen.

Olen purkanut pahaa mieltäni salilla. Kiskonut itku silmässä painoja ylös ja alas. Noussut vatsalihat poltellen istumaan ja takaisin yhä uudelleen ja uudelleen. Ojentanut jalkojani ees-taas. Istunut pyörän selässä ja polkenut niin lujaa kuin ikinä pääsen. Polkenut lyttyyn lapsettomuuden synkkää taakkaani. Hiihtänyt silmät surusta sumeina peikkojani karkuun. Hyppinyt ja pomppinut. Kätkenyt kyyneleeni hikipisaroihin.

Se on ollut yksi turvaköysistäni. Onneksi olen voinut tehdä sen. Edes pieni siivu painolastistani on valunut hikenä viemäriin. Sinne, minne se kuuluukin.

Tänään oli parempi päivä. Tänään havahduin siihen, etten ollut verrannut itseäni muihin kertaakaan. En nieleskellyt lapsettomuuden tuomaa palan tunnetta kurkussa. En joutunut tukahduttamaan kateuden pieniä pistoksia.

Nyt lähden salille, mutta en itkemään. Tänään en lähde, koska pakenen. En, koska turrutan ikävääni. Lähden, koska haluan hikoilla ja nauraa. Lähden, koska tykkään lähteä.

Lähden ja hymyilen mennessäni.

Pysähdyksissä

Olen jotenkin pysähdyksissä. Kaikki ihmiset ympärillä. Ihmisten äänet. Meteli ja hälinä. Sen keskellä oma sisin. Siellä hiljaisuus. Kuin seisoisin osana pikakelauksella kulkevaa elokuvaa. Itse pysähtyneenä, paikalleen jähmettyneenä. Muut liikkuvat ympärillä, tauotta, hieman liian kovaa vauhtia, hieman liian hälyiseen tahtiin.

Sisälläni olisi nyt niin paljon. Sydän tykyttää rinnassa, se ei meinaa mahtua paikalleen, kun siihen on viime viikkoina pakkautunut niin iso kantamus. Sen kaiken kanssa minun pitää yrittää selvitä. En voi purkaa sitä kellekään. Yritän  iltaisin tutkia sitä, pyöritellä ympäri, lähestyä jokaisesta mahdollisesta suunnasta. Analysoida, tunnustella. Silloin kuitenkin alan aina itkeä. Itkettää nähdä se kaikki, tuntea se kaikki. Elää läpi se kaikki.

Oma mieli on niin solmussa, ettei se tahdo selvitä kaiken tämän uuden taakan kanssa. Kaiken sen kanssa, jota sydämeni on itseensä kerännyt.

Olen oppinut itsestäni paljon uutta. Siitä, mitä minä olen ja siitä, mitä minä en ole. Aina ei vain muista iloita niistä asioista, joihin pystyy ja joita jaksaa. Sen sijaan jään niin kovin helposti kierimään niissä, jotka tekevät päivistäni tahmeita ja raskaita.

Olen selvinnyt kuitenkin aika monesta. Eilen en enää itkenyt. Sain sanottua ääneen ystävälleni, että joka ikinen päivä minä itken, enkä tiedä jaksanko tätä sittenkään ja että olen jo kysynyt neuvoa sen varalta etten jaksakaan. Sen jälkeen itku taukosi. Vain yhdeksi päiväksi, mutta kuitenkin.

Helpotti sanoa se ääneen. Tunnustaa. Että olen väsynyt, enkä välttämättä jaksa.

Se ei silti tasannut vielä sydämen taakkaa. Se sotku minun on selvitettävä ennenkuin se jähmettyy paikalleen. Sitten siitä on jo paljon vaikeampaa päästä eroon.

Turta

Oliko se tuuli, joka sai voimallaan silmäni vuotamaan vettä? Joka vihmoi kylmää ilmaa kasvoilleni, herutti kyyneleet valumaan poskilleni.

Oliko se nälkä, joka sai vatsani kouristelemaan? Joka nipisti nahkaani ylhäältä ja alhaalta, sai minut voimaan pahoin.

Oliko se jano, joka sai kurkkuni kuivaksi? Joka pakotti minut nielaisemaan yhä uudelleen ja uudelleen, joka kuristi koko matkan sisältä ulos ja takaisin.

Oliko se liian tiukkaan solmittu kaulahuivi, joka sai rintaani puristumaan möykyn? Vai juoksinko vain liian kovaa? Unohdin hengittää välillä, kokonaan.

Vai oliko se vain joku toinen, jota vahingossa katselin kauempaa? Joku, jonka silmiin paha olo valutti kyyneleet, sai vatsan koskemaan kipeästi, kuristi väkivalloin kurkusta, paloi rintaa pitkin kipuna ylös ja alas.

Sillä enhän se ainakaan minä voinut olla. Tänäänhän minä päätin, etten anna sen enää satuttaa. Tänäänhän olin täysin turta, olin rakentanut suojakseni teräksisen kilven. Tänäänhän minä nostin kilpeni eteeni, kohti sitä, joka tekee minulle kaikkein kipeintä, ottamaan vastaan sen hyökkäykset. Tänäänhän minä olin päättänyt olla vahva.

Tänään minun ei pitänyt antaa sen enää satuttaa. Tänään minun ei pitänyt antaa sen enää saada minua itkemään. Tänään olin jo täysin turta.

Raja

Kun tuntuu, että taakka on liian raskas, sitä haluaisi keventää jotenkin. Siitä tahtoisi jakaa palan toiselle, se helpottaisi hieman. Varmasti.

Tänään tuntuu, että luhistun. Minun on paha olla. Rintaa koskee, kurkkua koskee, silmiä koskee, suuta koskee, korviakin koskee. Kaikki se kipu virtaa suoraan sydämestäni, pulppuaa sieltä yli äyräiden, sillä sydän on nyt niin täynnä surua, ettei sinne mahdu pisaraakaan enää.

Nyt tarvitsisin jonkun, jolle jakaa. Olan, johon painaa ikävästä raskas pääni ja jota vasten itkeä tätä oloa pois.

Istun yksin kotona ja varpaitani palelee. Yksin ja minua palelee.

Jossain on raja. Sen olen tiennyt jo kauan. Tänään pelkäsin ensimmäistä kertaa, että mitä jos se raja onkin nyt tulossa vastaan. En ollut valmistautunut. Luulin sen olevan kauempana.

Toivon sen olevan kauempana.

Jos se raja onkin jo tässä, en tiedä mitä minä teen. Mitä ihmettä minä teen?

Hetkiä

On hetkiä, jolloin unohdan. Tai ehkä en unohda, mutta en tunne sitä päällimmäisenä mielessäni. Hetkiä, jolloin minun ei tarvitse ponnistella pystyäkseni hymyilemään, olemaan luonteva. Jolloin voin olla rennosti, keskittyä täysillä siihen, mitä ikinä olenkaan tekemässä.

Sitten on niitä toisia hetkiä. Käteni on tekemässä jotain ja liike pysähtyy kesken kaiken, kun muistan. Kun lapsettomuus iskee tajuntaani koko voimallaan.

Se huutaa minulle, että saan hetkeksi lainaan vain toisilta, saan olla lämmin ja tarjota läsnäoloani. Mutta omasta saan vain haaveilla.

Sitten tulee se hetki, jolloin ymmärrän. Ymmärrän, mitä ilman olen jäämässä. Silloin haluan vain luovuttaa.

Ei meillä ole lapsia

Aina sitä kysytään. Etenkin siinä vaiheessa, kun ikäni tulee puheeksi.

Kolmekymmentä? Ai ihan oikeasti? Luulin sinua nuoremmaksi. No mutta onko sinulla siinä tapauksessa omia lapsia?

Kyllä siihen tottuu. Sitä osaa odottaa. Se roikkuu jo ilmassa ja odottelen vain, että se tipahtaa luokseni. Kuin painava, kulmikas kivi, suoraan vasten tyhjänä ammottavaa syliäni.

Mutta nykyään osaan jo ottaa sen vastaan. En lyhisty sen alle, en päästä sitä repimään itseäni avohaavoille. Otan kiinni tyylikkäästi ja jopa hymyilen.

Ei, ei meillä ole lapsia.

Niin minä sanon. Niin olen sanonut aina. Mutta ennen jatkoin sitä toisin.

Ei meillä ole lapsia. Ei vielä. Vielä me ollaan miehen kanssa vain kaksin.

Niin minä sanoin ennen. Mutta nyt minä sanon sen toisin.

Ei meillä ole lapsia. Me ollaan miehen kanssa ihan kahdestaan.

Niin minä sanon nyt. Ja minä hymyilin tänään sen sanoessani.

Silmät, kädet ja huulet

Silmät, joista voi lukea ihmisen puhtaimman onnen ja suurimman hämmästyksen. Katse, joka on samaan aikaan ymmyrkäisenä sekä mittaamattomasta ilosta että valtavasta epävarmuudesta.

Kädet, jotka puristavat uutta rintaansa vasten. Tai eivät purista, eivät tietenkään, hyvä että uskaltavat koskettaa. Samaan aikaan niin uskomattoman kömpelöt, mutta silti niin tavattoman hellät.

Huulet, joilla väreilee epäuskoinen hymy. Suu, joka hapuilee sanottavaa, mutta ei sano, ehkä ei löydä, ei tiedä, mitä sanoa. Tyytyy hymyilemään mykkänä onnesta.

Tuore isä, omaan maailmaansa uppoava. Kaikki uutta, jännittävää, pelottavaa. Samaan aikaan kuitenkin niin luonnollista ja onnellista. Odotettu, rakastettu, vihdoin sylissä. Kaikki ulkoinen menettää merkityksensä. Silmät, kädet ja huulet, kaikki olemassa sillä hetkellä vain tuota uutta pientä varten.

Minä harmaana taustalla, sielussani sykkivä pelko siitä, että en ikinä, ikinä milloinkaan tule näkemään omaa miestäni näin. Ei koskaan tuota katsetta hänen silmissään, tuota hellyyttä hänen käsissään, tuota hymyä hänen huulillaan.

Vaikka juuri ne minä hänelle haluaisin antaa.

Aina vain ulkopuolinen

Tänään olin taas ulkopuolinen. Tunsin, miten minun ympärilläni hohtaa surullinen aura, joka saa syntynsä siitä, että elän tahtomattani ilman lasta. Istuin urheilukatsomossa ystävien ympäröimänä. Heillä oli lapset vierellään, hössötettävänään. Minun mieleni oli musta, enkä halunnut kenenkään näkevän sitä.

Pelkäsin, että paljastan itseni. Että jokainen ilmeeni, jokainen hengitykseni huutaa kaikille pahaa oloani. Kateuttani. Sitä kateutta, jota häpeän. Niitä ivallisia ajatuksia, jotka tahtomattani pääsevät livahtamaan tajuntaani jostain sisimpäni pohjamudista. Niitä ilkeitä ajatuksia, joita en haluaisi kokea, mutta joita en pysty pidättelemäänkään. Pystyn kyllä häätämään ne pois, kun vain keskityn, kun vain autan itseni ajattelemaan niinkuin oikea ystävä toisesta ajattelee. Mutta pienen hetken ajan kateus myrkyttää tajuntani, olemukseni, kaiken.

Minua tarvittiin toisella puolella kenttää. Istuin toimitsijapöydän takana ja katselin heitä. Ihmisiä, joista välitän. Jotka välittävät minusta. Joita kadehdin ja joiden kadehtimisesta tunnen hirveän huonoa omatuntoa. He näyttivät porukalta. Heillä oli jotain yhteistä, jotain, josta olen auttamattomasti ulkopuolella.

Onko se aina näin? Minä istun muualla ja katselen kuinka toiset kaivelevat eväitä ja leluja laukuistaan, jakavat, nauravat, juttelevat. Eivät pysy paikallaan, koska täytyy seurata pienten vipellystä, ihailla miten ovatkaan kasvaneet. Pyörivät ympäri, hymyilevät, kertovat kuulumisiaan, niitä samanlaisia. Minun silmiäni kirvelee.

Kaikki tietävät minun haavani paikan. En usko, että moni tietää, miten kipeä se todella voikaan olla. Mutta tietävät kuitenkin, että se on olemassa. Tunnen olevani vajaa toisten seurassa. Vaikka kaikilla on omat kipeät pisteensä, omani akuutti särky saa minut välillä unohtamaan sen. Mutta yleensä muistan. Että en ole ainoa, johon sattuu.

Mutta tänään sattui niin kauhean kipeästi. Juuri nyt on niin paljon kaikkea, että se tuntuu kipeämmältä kuin joskus toiste. Siksi ulkopuolisuus tuntui pieksevän sieluuni mustat urat. Sellaiset, jotka kateus saastuttaa katkullaan. Nyt haluan vain unohtaa niiden olemassaolon.

Mutta minun silmiäni kirvelee. Olen aina vain ulkopuolinen.

Pyörrettyjä päätöksiä

Vuosi vaihtui, loma jatkuu. Vielä muutama päivä aikaa tasapainottaa omaa mieltä sellaiseksi, että päivät pienten vauvojen ympäröimänä eivät syö minua aivan loppuun. Että osaisin löytää niistä päivistä sen, mitä varten olen kulkemassa tätä polkuani. Tätä, jonka itse valitsin, vaikka tiesin, etten omia lapsia välttämättä koskaan saa.

Päätökseni jättää pakastetun alkion siirron yritys vasta loppukeväälle piti aikansa ja sitten se hajosi. En minä malta sittenkään. Nyt minulla on varattuna aika ultraan. Sinne on vielä monta viikkoa, mutta se aika on olemassa. Eikä se toki ole tae vielä mistään. Sen olen sentään jo oppinut hedelmöityshoitojen todellisuudesta, että mitään ei voi etukäteen tietää. Että epävarmuus on osa kaikkea.

Tänä aamuna herättyäni soitin ensi töikseni sairaalaan, lapsettomuuspoliklinikalle. Seuraavaksi sänkyyni kömpi pieni tyttö ja alkoi höpöttää. Painautui unisena kainalooni ja silitti poskeani. Se paha olo, jonka puhelu laukaisi, se katosi tuon silityksen myötä. Kun hetken päästä luin ääneen kaninhoito-opasta ja katselin pupujen kuvia kirjan sivuilta, ei pahasta olosta ollut enää jälkeäkään.

Silloin muistin vain sen, miksi jaksan vielä yrittää. Miksi se on sen arvoista. Että viime vuosi oli kipeä ja raskas, mutta tämä vuosi voi muuttaa kaiken.