Tarina, joka täytyi kertoa

Nyt on pakko hieman kehua itseäni. En yleensä koe sitä tarpeelliseksi, mutta nyt on vain pakko.

Olen ylpeä siitä, mitä uskalsin tänään. Puhuin oppitunnilla tahattomasta lapsettomuudesta ja siitä, miltä tuntuu käydä lapsettomuushoidoissa. Siitä, mitä lapsettomia pariskuntia kohtaavan hoitajan olisi ainakin minun mielestäni hyvä ottaa huomioon. Sellaisia asioita, joita vaille itse olen jäänyt ja joita olisin kaivannut. Ja niitä toisia, pieniä tekoja hoitajalta, sellaisia, jotka eivät vaadi kuin pikkuisen huomaavaisuutta, mutta merkitsevät silti kovin paljon.

Minä istuin luokan edessä ja puhuin. Kerroin tarinani, enkä itkenyt yhtään. Aluksi kyllä sydän meinasi lyödä itsensä rinnasta ulos, mutta en välittänyt siitä enää. Olin vilpittömästi sitä mieltä, että minulla on tarina, joka kannattaa kertoa juuri siinä paikassa, siinä hetkessä.

Ja minua kuunneltiin. Minulta kyseltiin. Ihan oikeasti koin tehneeni jotain oikein, tunsin, että minun täytyi voittaa pelkoni ja puhua. Toivon todella, että siitä olisi jotain hyötyä, jonain päivänä, jollekin.

Omien pelkojensa kohtaaminen silmästä silmään on pelottavaa. Kun siitä kohtaamisesta selviää pystyssäpäin, tunne on uskomaton. Tänään minä pystyn mihin vain. Se lannistunut, pelokas, surkea Ainu on poissa ja tilalla on rohkea, vahva, omanarvontuntoinen nainen. Lapsettomuus on ottanut minulta niin hirveän paljon, mutta jotain hyvää se näköjään myös lopulta antaa.

Tärkeä mahdollisuus

Lähipäivinä meillä on koulussa yhden oppitunnin teemana lapsettomuus. Olen tiennyt sen jo pidemmän aikaa ja mietiskellyt kaikessa rauhassa, miltä aiheen käsittely minusta tuntuu.

Tulin siihen ratkaisuun, että minun on pakko sanoa jotain ääneen, näillä tunneilla kun kuitenkin on tapana keskustella kulloisestakin aiheesta, ei vain istua ja kuunnella. Ja tämä on aihe, joka todellakin riipaisee läheltä. Olen myös sitä mieltä, että minulla on ihan järkeviä ajatuksia siitä, mitä tahattomasti lapsettomia työssään kohtaavan hoitajan olisi ehkä hyvä huomioida. Sitten pyörittelin aihetta lisää mielessäni ja itseni tuntien tulin toiseen ratkaisuun siitä, että mikäli en etukäteen hieman suunnittele, mitä sanon, saatan jäädä hiljaa odottamaan oikeaa hetkeä, kunnes huomaan sen menneen jo. Jatkoin pyörittelyä ja päädyin kolmanteen ratkaisuun, jonka seurauksena lähetin opettajalle aihetta käsittelevän viestin.

Tämän kaiken pähkäilyn tuloksena on se, että olen tarjoutunut jakamaan toisille palan hedelmöityshoitoja kokeneen, tahattomasti lapsettoman naisen tarinaa.

Aika jännittävää. Nyt mietin, mitä haluan hoitotyön näkökulmaa ajatellen muille kertoa. Tarkoitus kun ei kuitenkaan ole terapioida, silitellä tai surkutella minua. Eikä luonteelleni ylipäätään ole tyypillistä itseni ylenpalttinen esiintuominen. Koen aidosti tärkeäksi kertoa jotain siitä, miltä tahaton lapsettomuus tuntuu. Tämä on minulle tärkeää. Toiveeni on, että voin pikkuhiljaa kääntää kohtaloni myös jollain tavalla hyödylliseksi. Ammatti-identiteetillenikin tämä tuntuu suurelta asialta. Olen varovaisen iloinen siitä, että sain tällaisen mahdollisuuden. Toivottavasti osaan käyttää sen hyvin.

Kantoliinassa

Tilasin tänään verkkokaupasta kankaisia kuukautissuojia. Niinkuin kestovaippoja vauvoille, paitsi että ne ovat kuukautissuojia naisille. Kankaatkin olivat tyyliltään samoja. Kirkkaita värejä ja metsäneläimiä. Voisivat äiti ja lapsi vuotaa samanlaisiin vaippoihin. Niinkuin jotkut pukevat itselleen ja vauvalleen samasta kankaasta tehdyn pipon. Ovat sitten niin äitiä ja lasta. Imelästi erottamattomat. Ikävöivät heti, kun ovat muualla. Ja huutavat siitä suureen ääneen toisille. Minä tiedän, olen kuullut, kuulin vaikka en halunnut. En silloin, kun itse vuosin verta. Kun itse tiesin menettäneeni omani, niin pienen, ettei se ollut vielä haavetta suurempi. Niin pienen, ettei sitä edes vielä lasketa.

Niin. Se sama nettikauppa möi niitä vauvojenkin vaippoja. Ja vaatteita. Äitiysvaatteita. Imetyspaitoja. Unipusseja. Hoitoalustoja. Kantoliinoja.

Klikkasin kantoliinaa. Klikkasin itseni haavemaailmaan. Onnellinen äiti kantaa lapsensa lähellään. Pieni kulkee pesässä mukana, kuulee sydämen lyönnit. Äiti tuntee lämmön, hengityksen.

Hitto. En minä taida oppia. Haluaisinko edes? En kai. Minä olen haaveellinen. Jalat irti maasta. Se on minua.

Jonain päivänä pieni kantoliinassa, lähellä sydäntäni. Ei ikinä, ikinä milloinkaan samanlaisia pipoja.

Kunpa joku painaisi minut sydäntään vasten. Käärisi suureen riepuun ja heijaisi niin kauan, että surukin keinuisi lopulta pois. Keinuisi loitommas minusta, hetki hetkeltä kauemmas, kunnes se olisi vain pieni piste kaukana metsänrajassa. Vilkuttaisin, lähettäisin lentosuukon hyvästiksi. Pitkän yhteisen matkamme muistoksi. En ottaisi takaisin enää koskaan.

Varovainen ehkä

Ihmeraskautta ei tapahtunut meille. Muille tapahtui ja minun ihmeeni on siinä, ettei pienintäkään kateuden piikkiä löydy tällä kertaa tunteideni seasta, ei vaikka kuinka kaivan. Olen siitä vähän ylpeä. Että lapsettomuus ei ole turmellutkaan minua, että pystyn edelleen tuntemaan myös niitä puhtaita onnentunteita toisten puolesta. Vaikka kateudessa ei sinänsä pieninä annoksina mitään vikaa olekaan, vaikka suurinakin määrinä se on joissain tilanteissa aivan ymmärrettävää ja vaikka se on täysin inhimillinen ja hyväksyttävä tunne, omanarvontunnolleni tekee silti hyvää huomata, ettei kateus enää automaattisesti tule ihan jokaisen raskausuutisen kylkiäisiksi.

Kyllähän minä ihmettä toivoin. Mutta sitä en halua sen enempää miettiä. En jäädä suremaan sitäkin kuviteltua menetystä. Sen sijaan varoen iloitsen: jos kaikki kortit osuu kohdalleen, planeetat paikoilleen, tuulet puhaltaa oikeasta suunnasta ja muut asiaankuuluvat latteudet otetaan huomioon, pääsen sittenkin alkionsiirtoon jo tämän vuoden puolella, ennen joulua. Saan leikitellä ajatuksella kaikkien aikojen joululahjasta. Ehkä.

Aivan hullua. En sure enää varovaisen toivon murskautumista. Sen sijaan iloitsen siitä varovaisesta ehkästä, joka meille sittenkin annetaan.

Yhtä hullua kuin se, kun sairaanhoitaja vilpittömän ilahtuneen kuuloisesti onnitteli minua lopultakin alkaneista kuukautisistani. Me molemmat päivittelimme, että on se sitten hienoa, että alkoivat sittenkin, huhheijaa. Tällaista tilannetta en ikimaailmassa olisi osannut kuvitella silloin joskus ennen. Silloin edellisessä elämässäni. Siinä elämässä, jossa täytyi ehkäistä, ettei vahingossa synny lapsia väärään aikaan tai väärän pojan kanssa.

Minun kuukautiseni eivät ole enää minun oma asiani. Ne on jotain, joka määrittelee viikkojeni rytmin. Jotain, jota analysoidaan yhdessä lääkärin ja hoitajan ja miehenkin kanssa. Ja se on minulle ihan okei. Etenkin, kun kiitokseksi jakamisestani saan vaivojeni palkaksi varovaisen ehkän. Se riittää tällä kertaa.

Sen on pakko riittää tälläkin kertaa.

Vuosi lapsettomuudestani

On kulunut vuosi siitä, kun haravoin netistä erilaista tietoa lapsettomuustutkimuksista, hoidoista, lapsettomuuden kokemuksista ja muusta tähän teemaan liittyvästä. Törmäsin lapsettomuusblogeihin.

En ollut aiemmin juuri blogeja selaillut. Joskus ehkä, kun olen etsiskellyt satunnaisia tarpeenmukaisia reseptejä tai neulomisvinkkejä tai jotain vastaavaa. Käynyt pari kertaa ihmettelemässä, mikä oikein on "muotiblogi", pudistellut päätäni ja todennut, etten taida iästäni huolimatta kuulua kohderyhmään. Mutta en sen enempää. Mitään blogia en ollut ennen seurannut.

Tämä maailma näyttikin houkuttelevalta. Halusin kuulua siihen. Olla yksi heistä, olla yksi teistä. Yritin muistella, miltä tuntui kirjoittaa. Olen kirjoittanut joskus paljon. Oli aika, jolloin kuvittelin tekeväni sitä jopa työkseni. Ja on ollut aika, jolloin olen unohtanut, kuinka se tehdään. Kuinka tartutaan kynään ja annetaan mennä, kunnes vihko on täynnä jotain, joka lähti minusta, ei olisi olemassa ilman minua. Ei kirjoiteta esseitä tai tenttejä, vaan kirjoitetaan omasta sydämestä.

Istuin sohvalla ja hykertelin itsekseni. Kynä ja ruutuvihko olivat vaihtuneet tietokoneeksi, mutta muuten kirjoittaminen olikin aivan ennallaan. Lapsekkaan innostuksen vallassa keksin blogilleni nimen. En malttanut jäädä miettimään. Minun oli kiire. Halusin kirjoittaa heti. Heti. Ja minä kirjoitin. Paljon. Kerta toisensa jälkeen istuin alas ja kirjoitin. Päätin uskaltaa kirjoittaa juuri sillä tavalla, kun hyvältä tuntuu, uskaltaa olla vain oma itseni. Jännitti, kun painoin julkaisu-nappia. Ja olin aina yhtä hölmistyneen innoissani, kun joku kommentoi kirjoituksiani, ilmaisi lukeneensa purkaukseni ja halusi sanoa minulle jotain.

Yhtä innoissani olen edelleen. Enkä tiedä, missä jaksamiseni olisi nyt, jollen olisi saanut päähänpistoa omasta blogista. Niin monta ystävällistä, kannustavaa, minulle osoitettua kaunista sanaa. Niin paljon vertaisia tarinoita. Niin monen naisen sydäntäriipaisevia kertomuksia omasta elämästään. Olen surrut mukana, pelännyt mukana, toivonut mukana ja iloinnut onnesta. Kadehtinutkin, toki.

Ja miten paljon minä olen itsestäni oppinut kirjoittaessani sieluani sanoiksi. Niiden sanojen kautta olen pystynyt kierimään tuskassani, katselemaan elämäni kipeintä kohtaa ja vähä vähältä oppinut kuuntelemaan, mitä se minulle sanoo. Pikkuhiljaa oppinut, miten sitä hoidetaan. Vanhoihin teksteihini en ole pystynyt palaamaan, mutta vielä joskus varmasti. Vielä joskus haluan muistella, miltä se oikein tuntuikaan silloin.

Kiitos kaikille teille, jotka olette lukeneet minun sydäntäni. Tämä merkitsee minulle niin paljon. Ette tiedäkään.

Tai tiedättehän te. Paremmin varmaan kuin kukaan muu. Tuntemattomat, mutta silti jotenkin tutut. Kuin vanhat ystävykset.

Aikalisä

Olen miettinyt, haluanko sittenkään enää jatkaa näitä hoitoja.

Tiedän, että seuraava mahdollisuus ivf:ään on aikojen päässä. Ensi keväänä en mitenkään pysty. Minun täytyy elää. Tulevat työharjoittelut imaisevat koko keskittymiskykyni. Kesällä lapsettomuuspoli on kiinni. Seuraava syksy on kaukana. Nyt tiedän, ettei minua pitkään aikaan tulla tökkimään neuloilla, kyllästämään hormoneilla, ei pumppaamaan munasarjojani jättiläisen sisuskaluiksi.

Ei hoitoja pitkään aikaan. Pakastimessa toki on viisi alkiota, mutta niiden mahdollinen kyytiin saaminen on niin paljon helpompaa. Helpompaa sillä tavalla kuin inseminaatiot olivat, silloin kun nauraen käytiin hakemassa siittiöt kyytiin. Kun oltiin lapsettomia, muttei palasiksi raadeltuja. Ei sekään helppoa ollut, mutta helpompaa.

Ensimmäisen inseminaation jälkeen lääkäri toivotti onnea matkaan sanoen, että toivottavasti raskaus alkaa näin, eikä tarvitse mennä niihin raskaisiin hoitoihin. Hymyilin ja kiitin, mutta oikeasti loukkaannuin. Miten niin raskaisiin hoitoihin? Sehän oli jo raskasta. Sydämeni oli jo raskas. Onneksi en silloin vielä tiennyt, mikä minua odotti. Se oli jo raskasta, kyllä. Mutta painajainen oli vielä edessä.

Viime aikoina olen tuntenut itseni ehjemmäksi. Saan olla taas vain lapseton. Minun ei ole tarvinnut olla enää potilas. Olen niin paljon keveämpi näin. Enkä tiedä, haluanko enää takaisin sinne, missä olen käynyt. Koko tämä vuosi on mennyt joko ivf:ää odotellessa tai lääkehöyryissä tai toipuessa. Pelätessä, odottaessa, toivoessa ja surressa. Ja kipeänä. Niin kauhean kipeänä, mieleltäni ja ruumiiltani.

Haaveeni ja unelmani eivät ole muuttuneet. Mutta haluan elää tämän elämän niin, että pystyn olemaan oma itseni. Että en jäisi pyörimään oman lapsettomuuteni sisälle, oman pienen maailmani vangiksi. Pystyn saamaan aikaan jotain, tekemään hyvää toisille, sitä minä tahdon elämälläni tehdä. Auttaa niitä, jotka apuani tarvitsevat. Sitä varten minun täytyy olla ehjä ihminen. Muuten raahustan vain väkinäisesti eteenpäin. Tai lamaannun paikalleni itkemään.

Minä en tiedä, haluanko hoitoja enää. Juuri nyt, jos minun täytyisi päättää se, minä sanoisin, että en halua. Onneksi minun ei tarvitse. Onneksi voin pitää taukoa.

Tapaaminen

Olemme suunnitelleet Napin hienosta ideasta alkunsa saanutta tapaamista blogikavereiden kanssa. Paikalle on tulossa pieni joukko sekä raskaanaolevia että meitä jotka eivät ole. Tapaamisaika ja -paikka on jo lyöty lukkoon, mutta niitä en viitsi täällä julkisesti sen tarkemmin paljastaa.

Joukkoomme on edelleen lämpimästi tervetulleita kaikki (lapsettomuutta kokeneet) tapaamisesta kiinnostuneet. Olemme suunnitelleet tätä facebookissa suljetussa ryhmässä, joten jos joku haluaa osallistua, voi olla yhteydessä ensin vaikka Nappiin tai Pyykkikseen tai minuun sähköpostin kautta (osoitteeni näkyy tuossa reunapalkissa).

Suunnitelmissa ei tosiaan ole mitään suurta erikoista, vaan ihan pienimuotoista yhdessäoloa ja toistemme kanssa turisemista.

Haaveilua

Näin unta siitä, että olin raskaana ja sain vauvan. Pitkästä aikaa sellainen uni. Ihanan pehmoinen, kepeä, onnentäyttämä uni.

Heräsin hymy huulillani onnenpöpperöstä sekaisin. Käteni hakeutui vatsalleni saakka. Sinne asti ennätin, kunnes tajusin todellisuuden ja unen välisen eron.

Mutta oli se ihana tunne. Sen pienen hetken. Sydän täynnä lämpöä.

Kuukautiset ovat myöhässä. Olisin odotellut niitä alkaviksi jo joskus viime viikon loppupuolella. Odotan siksi, koska tahdon saada ajan pakastetun alkion siirron suunnittelua varten. Enkä ole päässyt vielä puhumaan lääkärin kanssa epäonnistuneesta tuoresiirrosta, enkä epämääräisistä vatsakivuistanikaan. Tarvitsen kuukautiset, jotta voisin varata ajan näille keskusteluille.

Viime yö muutti kaiken. Vanha kunnon toiveikkuus se vain syntyikin, ei unen vauva, vaan toiveikkuus. Kummalliset alavatsan vihlonnat, myöhästyneet kuukautiset. Miten olisi? Olisiko? Ei kai se haittaa, vaikka olen rakastellut mieheni kanssa vain yhden kerran? Se riittää, riittäähän? Ei sillä ole mitään merkitystä, ettei se ole onnistunut ikinä aiemmin. Nyt elän tätä hetkeä. Olen tässä, tänään. Se riittää.

Suloinen, ihana uni. Uni, jonka joskus saatan vielä kirota alimpaan helvettiin. Mutta en tänään. Tänään haaveilen. Pää pilvilinnojen pöhnässä, jälleen. Tänne haluan jäädä.

Pistoksia

Tänään puhuin hoidoista täysin muina miehinä. Ohimennen mainittuna, osana elämääni niin kuin laukkujeni pohjalla aina pyörivät eväs-omenat tai niin kuin ikuisesti sekaisin oleva vaatekaappini tai niin kuin aina lopussa oleva piilolasineste. Täysin arkipäiväisenä siivuna elämässäni. Myöhemmin tyrmistyin viileyttäni.

Kävin hakemassa terveydenhoitajalta rokotuksia. Olin puheliaalla tuulella ja lörpöttelin siitä, miten lihaspistos tuntuu aina pelottavalta. Miten en totu, vaikkei neulat enää pahaa muuten teekkään. Miten erilaista on pistää lääkettä vatsamakkaraan. Miten se on helppoa, mutta lihaspisto jännittää. Miten ivf-lääkkeiden myötä olen pistänyt itseäni paljon, eikä se tunnu juuri missään.

Seiniltä vyöryi päälleni ehkäisyä. Miten huolehditaan ehkäisystä vastuullisesti, miten erilaisia menetelmiä on tarjolla, miten tärkeää on löytää niistä omansa. E-pillerimainoksia pöydällä, kondomeita vieressä, värikkäitä pakkauksia, saa ottaa. Ehkä minulle tuli sellainen olo, että minun täytyy puolustautua niiltä teksteiltä ja kuvilta ja esineiltä. Opiskelijaterveydenhoidon maailma on niin toinen kuin omani. Ehkäisyn tärkeys. Ivf-hoidon mahdollisuus.

Niin, onhan tottakai pistetty noita rokotuksia ennenkin, siitä en tykkää yhtään, ja niin, sitten on se ivf-lääkitys, se on helpompi. Niin minä juttelin muina miehinä.

Nyt ihmettelen reagointiani niin kovasti, että sormenpääni kylmenevät. Ivf on minulle kuin omena laukussani. Yksi osa elämääni. Minä pystyn puhumaan siitä tärisemättä. Ei ala edes palella, ei ennenkuin viiveellä vähän myöhemmin, sitten kun olen jo turvapaikassani, omassa kodissani, sitten kun sillä ei ole enää väliä. Taas yksi uusi askel on otettu. Minä pystyn puhumaan siitä tärisemättä. Kuka haluaisi kuunnella?

Isänpäivä

Isänpäivä. Ensimmäinen isänpäivä, jonka koen vittuiluksi omalle lapsettomuudelleni. Tähän asti isänpäivät ovat tulleet ja menneet. Ennen ei ole ollut mitään ylimääräistä pahaa makua suussa. Ei henkilökohtaisuuksiin menevää, elämän järjestämää kiusantekoa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun isänpäivä tuntuu siltä, että tekisi mieli oksentaa, lyödä kovaa, huutaa vasten jokaisen vastaantulijan naamaa että olen aina vain ilman lasta.

Isänpäivä. Minun lapseni isän päivä. Yhdessä me olisimme tehneet kortin. Se olisi tosi hieno, minun käteni ovat taitavat ja tekisin kaikkeni, että lapseni tuntisi samoin. Ja me leivottaisiin. Suukoteltaisiin mies päästä varpaisiin. Annettaisiin hänen tietää olevansa paras isä, joka tähän maailmaan on ikinä onnistunut syntymään.

Ja me soitettaisiin minun isälleni. Ukille. Kerrottaisiin, miten paljon me rakastetaan. Miten me ollaan maailman onnellisimpia siitä, että me ollaan saatu juuri sellainen ihana höpsö meidän omaksi.

Enkä minä unohtaisi olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että joillakin on, vaikka toisilla ei.

Toisilla ei ikinä.

Rauhaton

En saa hetkeäkään rauhaa omalta lapsettomuudeltani. Elämässäni on meneillään vaihe, jossa jokainen asia muistuttaa siitä, mikä sisimmissäni on kaikkein kipeintä.

Olen kuvitellut olevani jo suhteellisen vanha tekijä. Kokenut lapsettomuuden asiantuntija. Sellainen, joka on tuntenut kaikki mustimmatkin, ikävimmät tunteet. Käynyt läpi toivon ja epätoivon heittelyt. Antanut kroppansa toisten kajottavaksi, sulkenut silmänsä ja yrittänyt unohtaa.

Vielä mitä. Aivan uusi, hävytön ilkeä peikko kuiskasi aamulla korvaani. Uusi kateuden tunne, sellainen joka sai kätenikin tärisemään. Niin ilkeitä ajatuksia yhtäkkiä, varoittamatta sisälläni. Ja ihan todellista, fyysistä kipua aiheuttava tietoisuus siitä, mitä vaille olen jäänyt, mitä vaille saatan ikuisesti jäädä. Miten meidän koti on tyhjä, meidän elämä on tyhjää, miten kukaan ei odota minua kotiin, ei juokse syliin, ei suukota poskeani märäksi. Miten en ole kenellekään se ainut, joka joinain iltoina kelpaa peittelemään, halaamaan hyvää yötä. Miten en ole äiti kenellekään.

En halua nähdä toisten idylliä. En halua nähdä sitä, miten ollaan äitejä. Mutta en voi välttyä siltä missään. En edes lukitsemalla itseni kotiin, jäämällä peiton alle itkemään. Tyhjä koti huutaa sitä kaikkein vahvimmin. Seinien hiljaisuus on kaikkein äänekkäin epätoivon parkaisu. Ja koko ajan tuntuu siltä kuin minulla olisi tikkuja sydämessä. Että sydämeen sattuu ja kutittaa ja kaivertaa, että haluaisin repiä rintani auki ja raapia. Raapia niin kauan, että se menee pois, että tämä helvetti menee edes hetkeksi pois. Että lopulta unohtaisin olevani lapseton, unohtaisin haluavani olla äiti. Että saisin rauhan, edes pieneksi hetkeksi.

Ja tällaisella hetkellä kateus hiipi olkapäälleni ja kuiski korvaani myrkyllisiä sanojaan. Nyt tuntuu, että en sittenkään jaksa.

Sisäistä voimaa

Olen käynyt opintopsykologin luona juttelemassa siitä, miten sekaisin lapsettomuus on elämäni pistänyt ja miten kaikkein kaoottisin olotila saataisiin jotenkin hallintaani. Juttelemme paljon siitä näkökulmasta, miten minun pitäisi pystyä antamaan itselleni sekä lupa surra että lupa olla jaksamatta väkisin kaikkea. Jotta elämä ei aivan pysähtyisi enkä minä uupuisi.

Viime viikolla itkin siellä ensimmäistä kertaa. Enkä itkenyt kertoessani epäonnistuneesta hoidosta. Enkä kertoessani siitä, miltä tuntuu istua luennolla kuuntelemassa jotain, joka on kuin suoraan minun elämääni kuvaavaa, mutta samalla jotenkin niin onttoa ja kylmää, aivan kuin kriisin henkinen puoli olisi puhallettu sammuksiin ja tutkittaisiin vain fyysistä puolta. Enkä itkenyt silloinkaan kun puhuin siitä, miten pelottaa, jaksanko valitsemallani uralla ja miten menneet epäonnistumiset itseasiassa painostavat tällä kertaa onnistumaan.

Itkin puhuessani siitä hetkestä, kun toivoa positiivisesta tuloksesta ei enää ollut ja lähdimme miehen kanssa kahdestaan kävelylle. Siitä, kun toisen sanat antoivat voimaa ottaa askeleita eteenpäin, voimaa nähdä ympärilleen. Yhtäkkiä sisimpäni oli täysin paljaana, eikä minulla ollutkaan enää tarvetta häpeillen piilottaa sitä, ei niinkuin yleensä piilotan.

Vapauttava tunne. Se, että sain sanottua ääneen sen hiljaisen voiman, mikä on alkanut virrata miehen ja minun välillä. Se voima on syntynyt suuresta surusta, suurista toiveista, suurista peloista, suurista pettymyksistä, suuresta rakkaudesta. Tunnen olevani suojassa se rinnallani.

Minun on aina ollut vaikea hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen. Minussa asuu hauras tyttö, joka tahtoo välillä epätoivoisestikin miellyttää muita, tahtoo olla sellainen millaisen muut odottavat olevan, tahtoo että toiset pitäisivät eivätkä sulkisi ulkopuolelle. Aina olen tuntenut olevani hieman reunalla, olevani hieman erilainen kuin toiset. En ikinä aivan kuulu joukkoon, en vaikka yritän välillä niin kovasti, että hukkaan todellisen itseni yrittäessäni vimmaisesti kuvitella, mitä muuta minulta odotetaan.

Nyt olen saanut itseeni sellaisen voiman, että tunnen pystyväni ehkä vihdoin hyväksymään itseni näin. Että en ole se kaikkein iloisin, kaikkein puheliain, en se kaunein tai hauskin tai älykkäin. Että tällainen vertailu minun täytyy pyyhkiä pois mielestäni. Minun ei tarvitse olla mitään suhteessa muihin ihmisiin. Minun arvoani ei mitata sillä, mitä muut minusta ajattelevat tai miten minä kuvittelen muiden ajattelevan. En ole piiruakaan huonompi muita. Ja todellinen vertailu elää vain minun oman pääni sisällä.

Sen voiman ymmärtäminen sai minut itkemään vapautuneesti, vihdoin. Itkin ja avasin itseäni ja hymyilin samalla. En ole velkaa kellekään tästä elämästäni. Minun ei tarvitse elää tätä kenenkään toisen mielen mukaan. Olen mikä olen, välillä puhun liian vähän, välillä liikaa. Sieluni on levoton, minun on hankalaa saada aloittamiani asioita valmiiksi. En ole aina järin sosiaalinen, tykkään olla omissa oloissani omassa kodissani. Tykkään joskus viisastella silloinkin, kun pitäisi olla jo hiljaa. Pelkään torjutuksi tulemista. Ja edelleen toivon muiden pitävän minusta, mutta kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi pitää itse itsestäni.

Taidan pikkuhiljaa oppia pitämään.