Varpaat

Muutamalla opiskelijalla on ollut parina viime päivänä vauva mukanaan oppitunneilla. Näihin päiviin on kuulunut pienten ääntelyä, ryömimistä, tutkimista. Katkoja kesken luennoinnin, äitinsä syliin nukahtavaa lasta.

Tänään täysin vieras pikkuinen tarttui minua yhtäkkiä varpaasta. Konttasi lattianrajassa tutkimusretkeään ympäri luokkahuonetta. Pieni käsi puristi ja utelias katse haki omaani. Varpaani pienessä kädessä, silmäni vangittuna kysyvään katseeseen. Minä kumartuneena lasta kohti, sulamassa pienen vilpittömään hymyyn. Luottavaisuuteen siitä, miten ilman muuta tuo tuossa, tuo täysin vieras iso ihminen antaa tutkia varvastaan ja vastaa hymyyn hymyllä, hyväntahtoisuuteen hyväntahtoisuudella.

Kyllä minä näistä hetkistä selviän. Siitäkin, miten minun oma reviirini hajoaa. Miten etukäteen yhdenlaiseksi kuviteltu luokkatila muuttuukin varoittamatta lapsen täyttämäksi. Kahdella vauva mukanaan, yksi näkyvästi raskaana.

Minä näkymättömästi lapsettomana.

Pieni tarttui varpaaseeni, eikä voinut tietää, että siitä johti suora reitti sydämeeni. Luottavainen, suloinen pieni.

Ja minä haluan olla jokaikisen pienen ihmisen luottamuksen arvoinen. Minun varpaisiini saa tarttua, aina.

Paikka nimeltä lapsettomuus

Olen niin kyllästynyt tähän. Kaikkeen tässä paikassa nimeltä lapsettomuus. Haluan täältä pois. Pois pois pois. Haluan ravistella tämän irti minusta, en kestä enää, en kestä, kun se hengittää niskaan ja painostaa ajattelemaan vain itseään. Pakottaa pyörittämään koko maailmaa itsensä ympäri. Ympäri kerta toisensa jälkeen, ympäri ympäri ympäri niin, että minua huimaa jo liikaa ja kohta varmasti oksennan, jos en pääse tästä pois.

En jaksa enää surra. En istua kyydissä ja odottaa, mihin tunteet tänään tempaistaan. Mennäänkö ylös vai alas? Ja kuinka kovaa tällä kertaa? Pudotaanko niin, että rämähtää, niin että maahan paiskautuessa sisin muljahtaa pois sijoiltaan, halkeaa kahtia, murtuu osiin? Vai ollaanko tyyniä, vaaleita ja viileitä, naamio kasvoilla hymyillään toisille, että voi kamala ja voi ihana ja onhan tämä nyt elämää sentään hyvänen aika?

Haluaisin jo ajatella muuta. Mutta miten minä voin? Juuri nyt on sen hetken aika, että minä ajattelen lasta. Lapsi. Lapseton. Vajaa. En jaksa tätä, mutta en voi muutakaan.

Miten minä voisin ajatella muuta? Tämä elämä tässä näin, tämä on lapsettoman elämää. Lapsettomuus. Hirveän ruma sana. Hedelmättömyys. Yksi kauheimmista. Perhesuunnittelu. Niinpä niin. Ovulaatio, kohtu, sisätutkimus, ultraääni, kuukautiskierto, munarakkula. Kaikkien niiden ympärillä pyörin kahlittuna liekaan, enkä pääse irti.

Äiti. Se sana kaikuu jostain tajuntaani, kuulen sen tänne asti, tänne paikkaan nimeltä lapsettomuus. Se sana herättää minussa hiljaisen kapinan. Kutsuu luokseen. Sen vuoksi on pakko jaksaa. Vaikka haluaisin hakata tämän kaiken palasiksi, päästää itseni vapaaksi ja häipyä. En katsoisi enää taakseni, en koskaan. Minä jään, koska kuulen sen sanan vielä. Se on kaiken tämän arvoinen. Äiti.

Suru

Suru tuli jotenkin viiveellä. Tänä aamuna tuntui pahalta, uneksin yöllä kai turhan suloisia unia. Vahva tunne siitä, ettei pakastimen aarteet haaveita suuremmiksi tule koskaan kasvamaan puristi rintaani uudella voimalla.

Tai ehkä tämä johtuu ensi kevään lähestymisestä. Sen tiedostamisesta, että joudun tiukkaan paikkaan, tosin itse olen itseni sinne johdattamassa. Työharjottelu vie minut työskentelemään vastasyntyneiden pariin, monta kuukautta pieniä ihmisiä ja niitä kaikkein pienimpiä. Heidän perheitään, heidän toiveitaan, ilojaan, surujaan ja pelkojaan. Saan kokea, miltä se oikeasti tuntuukaan. Ja pystynkö minä siihen. Olenko niin vahva kuin olen viime aikoina tuntenut olevani?

Ajatus adoptiosta on hiipinyt mieleeni useammin kuin ennen. Jonain päivänä, kun on sen aika, kun lapsettomuus ei ole enää akuutti suru, kun hoidot eivät enää kuulu elämääni. Sitten olen toivoakseni valmis katsomaan, mihin se polku meidät johtaa.

Sitä ennen kuitenkin yritän toteuttaa haaveeni. Tämän toisen haaveeni, sen pienemmän. Yritän opiskella opintoni loppuun ja olla ammatiltani kätilö. Se haave kasvaa koko ajan merkityksellisemmäksi. Samalla tärkein haaveeni muuttuu muodoltaan sumeammaksi ja alkaa vähä vähältä käydä niin hennoksi, ettei siitä meinaa saada enää kiinni silloin kun haluaisi. Mutta vielä en ole valmis antamaan sen mennä menojaan.

Tänään suru saavutti minut. Annan sen kietoa kätensä kaulani ympärille, en vastustele. Sillä lopulta se päästää irti. Sitten, kun sen on aika mennä.

Hiukset

Lakkasin värjäämästä hiuksiani viime talvena. Hedelmöityshoidot olivat alkaneet ja halusin tehdä epämääräisesti jotain rauhoitellakseni epävarmuuttani. Päätin, etten värjää tukkaani enää. Että palataan luontoon, vältetään turhia ylimääräisiä kemikaaleja. Sitä paitsi raskaana ollessani en värjäisi kuitenkaan.

Myöhemmin, kun hoito toisensa perään epäonnistui, minä häpesin ja vihasin ajatuksiani hetken. Miten saatoin sellaista miettiä? Miten saatoin kuvitella, että olisin raskaana ja että tekisin jotain siksi, jotta voisin sitten raskaana ollessani jatkaa sitä hyvillä mielin?

En kertonut kellekään, miksi tukkani tummuu, miksi ihan oikeasti. Että se on yksi itselleni rakentamistani oljenkorsista, joihin tarttua.

Nämä hoidot ovat muuttaneet ulkonäköäni. Olen lihonut ja tukkani on värjäämättömyyden vuoksi tummempi kuin ennen. Näytän useammin surulliselta kuin ennen, katoan välillä omaan maailmaani, vaikka pitäisi olla läsnä tässä oikeassa todellisuudessa. En tiedä, huomaako kukaan muu. Eiväthän ihmiset katsele toisiaan siten. Mutta minä näen muutoksen ulkomuodossani.

Sisältäni hoidot ovatkin sitten laittaneet enemmän uusiksi. Etenkin sen, miten minun on ollut pakko taipua kaiken tämän edessä. Valinnat, joita teen, eivät ole niitä, joita joskus kuvittelin. Voin valita, lähteäkö hoitoihin vai ei. Voin valita, yrittääkö nyt vai myöhemmin. Voin valita, jaksanko yhden, kaksi vai kolme koeputkihedelmöitystä. Ja olen kiitollinen siitä, että tämä kaikki on ollut mahdollista. Mutta aikataulut, muutokset, lääkkeet, sairaalareissut, kivut, paineet, pettymykset, toiveet, syyllisyys, toimenpiteet, laskut ja monet muut on vain otettava vastaan, kyseenalaistamatta. Sen jälkeen, kun olen tehnyt päätöksen yrittää, en enää hallitse suuntaa. En usko olleeni koskaan koppava enkä ylimielinen elämää kohtaan, mutta pienempikin nöyrtyminen ja nöyryytys riittäisi elämän pohjaksi.

Hiukset ovat kuitenkin jotain, minkä päätin ihan itse. Kukaan ei käskenyt eikä neuvonut. Se oli ikioma ajatukseni ja valintani. Siksi ne ovat minusta juuri nyt niin ihanat. Minun pienen pieni salainen voitonmerkkini. Merkkini siitä, että tämä elämä on kuitenkin lopulta minun omani, ei lapsettomuuden tai hedelmöityshoitojen vaan minun.

Maailma ei romahtanutkaan

Oloni on ihmeellisen tyyni. Viime keväänä, kun hoito jouduttiin täysin yllättäen keskeyttämään, tuntui pahalta. Hirveän paljon pahemmalta kuin sitä pystyy enää jälkeenpäin edes muistamaan, saati siitä mitään tietämättä kuvittelemaan. Olin lyöty, murtunut, kuilun partaalla. Nyt on toisenlaista.

Eilen aamuna puhuin hoitajan kanssa täysin rauhallisesti. Myöhemmin itkin pikkuisen. Muutama kyynel sen muistoksi, mitä viikko sitten vielä niin kovasti toivoin. Niiden toiveiden hajoaminen ansaitseekin kyyneleitä. Nyt oloni on ihmeellisen keveä, surullinen toki, mutta samalla keveä.

Ehkä olen päässyt jonnekin eteenpäin. Sisälläni on vankkumaton varmuus siitä, että elämäni menee lopulta hyvin. Ei siten, miten toivoin. Ei siten, miten tarvitsen. Ei siten, miten tunnen olevani luotu elämään. Mutta riittävän hyvin, kuitenkin.

Eikä välttämättä koskaan hyvin niin, että saisimme lasta hoidoilla. Eikä välttämättä koskaan hyvin niin, että saisimme adoptoida. Mutta ehkä meistä tulee jotain muuta. Meidän kahden aikuisen perhe on varmasti lopulta ilman omaa lastakin tarpeeksi ehjä. Me olemme ihan oikea perhe näinkin. Ja mihin kaikkeen me yhdessä vielä päädymmekään. Ja mihin kaikkeen minä vielä omin jaloin pystyn kulkemaan. Minä, kaikkien pelkojeni keskelläkin lopulta itsenäinen, vahva nainen.

Tunnen olevani tasapainoisempi kuin aikoihin, tasapainoisempi kuin pystyn muistamaan ikinä olleeni. Tunnen olevani yhtäaikaa surullinen ja onnellinen, eivätkä nämä kaksi tunnetta riitele keskenään, eivät sulje toisiaan pois. Pääni on pystyssä. Luotan vihdoin itseeni, luotan tulevaisuuteen.

Surusta en tule koskaan pääsemään kokonaan irti, en siitä surusta, jonka otan kantaakseni, jos lasta emme ikinä saa. Minä olen kuitenkin sellainen ihminen, jonka sydän kuuluisi äidin sydämeksi. En minä haluaisikaan sitä puolta itsestäni pois, se on yksi parhaista puolistani. Mutta jos äitiä minusta ei tule, pystyn elämään silti ja pystyn nauramaan elämäni läpi. Nyt minä tiedän sen. Aiemmin en tiennyt. Aiemmin luulin, että maailmani romahtaa. Aiemmin luulin, että minä romahdan.

En osaa sanoa, mistä tämä varmuus on minuun tullut. Minä vain tiedän, että elämä jaksaa kantaa minut ja minä jaksan kantaa elämän.

Se on poissa

Hetken aikaa sisälläni oli pikkuriikkistäkin pienempi vauvanalku. Vasta muutaman solun kokoinen, mutta silti siinä oli jo valmiina kaikki. Siinä oli puolet minua ja puolet miestäni. Minun kohdussani.

Nyt se on todistetusti mennyt pois. Se on poissa. Sitä ei enää ole, siitä ei ikinä kasvanut pikkuriikkistä pientä enempää. Ei tullut vauvaa, ei lasta, ei uutta ihmistä.

Mutta pienen hetken ajan sain pitää lähelläni unelman hänestä. Hetken aikaa se kaikki oli konkreettista. Sain ajatella, että ihan oikeasti sisälläni on nyt jotain. Jotain, joka yrittää tarttua kiinni. Jotain, jonka tarkoitus on kasvaa uudeksi elämäksi.

Ei tullut uutta elämää. Mutta unelma oli todempi kuin milloinkaan.

Kun kesä päättyi ja alkoi uuden hoidon konkreettinen odotus, olin toiveikas. Siitä tuntuu kuluneen kauan, vaikka se on tuossa ihan oven takana. Tunnen itseni vanhemmaksi kuin silloin. Huoli on taitellut silmäkulmiini pikkuiset rypyt muistoksi tästä, muistoksi ensimmäisestä loppuun asti saatetusta koeputkihedelmöityksestämme.

Ja sisälläni oli hetken aikaa jotain, josta olisi voinut kasvaa meidän lapsemme. Sen ajatteleminen tuntuu kipeältä ja suloiselta. Hetken aikaa se oli todellista.

Mutta nyt se on virallisesti ohi.

Irti

Aurinko paistaa. Ulkona on niin kaunista, että silmiä häikäisee. Kohta lähden ulos. Ihan kohta. Haluan hengittää kehoni täyteen raikasta ilmaa. Haluan tuntea, kuinka se virtaa suonissani. Haluan puhaltaa tämän ummehtuneen kuonan pois minusta, jättää sen kellastuneiden lehtien sekaan muuttumaan mullaksi, haluan sen mihin tahansa pois minusta.

En aio enää huijata itseäni. Verta ei ole vähän. Sitä on paljon. Aamulla otin vielä kiltisti keltarauhashormonia ihan niinkuin lääkäri määräsi. Näin vahingossa katseeni vessan peilistä jynssätessäni veren muistoa irti sormistani. Katse täynnä ahdistunutta surua. Päätin, että nyt saa riittää.

Negatiivinen raskaustesti perjantaina ja verta lauantaina. Sunnuntaihin asti minun piti odottaa, että pystyn luopumaan. En ole raskaana. Huomisaamuna menen vielä veritestiin, mutta sen tulokselta en odota enää mitään.

Tunnen oloni niin tunkkaiseksi ja raskaaksi. En edes itke. Mitä se hyödyttää? Itken sitten, kun siltä tuntuu. Ihan sama, missä silloin satun olemaan. Saan itkeä, jos se sillä hetkellä helpottaa.

Aurinko paistaa. Ulkona on niin helvetin kaunista. Täydellinen päivä olla raskaana. Täydellinen päivä päästää irti.

Verta, kipua, toivoa

Verta. Pieni verinen häivähdys, mutta verta se on yhtäkaikki.

Kipua. Polttavaa kipua alavatsallani. Täysin erilaista kuin punktiota edeltävään ja sen jälkeiseen aikaan liittyvät kivut, joiden kanssa viime viikkoina olen elänyt.

Toivoa. Vähä vähältä yhä pienemmäksi sulavaa toivoa siitä, että haaveet voisivat muuttua todellisuudeksi.

Kaksi viikkoa

Olin yhdeksäntoista, kun ensimmäisen kerran rakastuin mieheeni. Tapasin hänet ja rakastuin, niin yksinkertaista se oli. Mies, joka puhui ja kuunteli, oli fiksu ja hauska, arvomaailmaltaan sieltä mistä minäkin. Huvitellut lapsena lukemalla Grimbergin Kansojen historiaa, aivan niin kuin minäkin. Kuinka usein sitä tapaa miehen, joka on lapsena lukenut Kansojen historiaa? Ja hän oli mies, joka tiesi haluavansa lapsia, mieluummin nuorempana kuin vanhempana.

Vuodet kuluivat. Välillä en muistanut, miltä tuntui rakastua. Unohdin, miksi halusin juuri tämän miehen. Mutta nyt olen kolmekymmentä. Olen rakastunut uudestaan ja oppinut rakastamaan pelkäämättä. Tiedän, että hän olisi maailman paras isä. Ja hän haluaa olla sitä juuri minun lapselleni.

Eilen kävin koululla juttelemassa opettajan kanssa. Sellainen rutiininomainen, jokasyksyinen keskustelu. Pillahdin itkuun. Opettaja katsoi suoraan silmiini ja näki minut niin kuin ei moni näe. En koskaan unohda, mitä hän minulle sanoi. Miten hän minua lohdutti. Se hetki on minun ikiomani. Sen hetken jälkeen näen ympärilleni hieman uudella tavalla.

Alkionsiirrosta on kulunut kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa sitten perjantaina tähän aikaan halusin lähteä jo kotiin. Toipumaan ja odottamaan. Raskaustestipäivä osui sunnuntaille, joten minua kehotettiin menemään vasta maanantaina. Ei aiemmin. Kaksi viikkoa olen odottanut ja ollut kipeänä raskaasta hoidosta.

Tänä aamuna en malttanut. Halusin tietää, missä minä olen. Halusin tietää, voinko varovaisesti liittää itseeni sanan "äiti", voinko piirtää eteeni sanan "raskaana". Pissasin kertakäyttölasiin, sellaiseen muoviseen. Testi oli kapea liuska, siinä oli sininen pää, joka odotti seurakseen punaisia viivoja. Se oli halvin, mitä kaupasta löysin.

Yksi viiva. Negatiivinen.

Unia

Näen yleensä paljon unia. Ennen punktiota näin kaksi erityisen hassua, ensimmäisen kirjoitin tänne, jälkimmäistä en vielä.

Olin jälleen kerran punktiossa, tutkimuspöydällä. Lääkäri alkoi sättiä minua. Meuhkasi, että miksi en ole käynyt vahaamassa alapäätäni ennen operaatiota. Että brasilialainen vahaus kuuluisi itsestäänselvyytenä jokaisen asiakkaan itse huolehtimiin etukäteisvalmisteluihin. Että enkö ajattele ollenkaan hänen työolojaan, ei se helppoa ole päivästä toiseen toisten ihmisten karvaisia römpsiä kaivella.

Se oli hassu uni. Tulin hyvälle tuulelle. Ja nauroin itselleni. Nauroin koko hedelmöityshoidoille. Mutta viime yönä näin toisenlaisen. Heräsin hikisenä, ahdistuneena, lannistuneena.

Unessa olin synnyttämässä. Kaikki meni aluksi hyvin, mutta lopulta synnytinkin suuren kiven.

Kätilö kertoi, että se kuuluu vaiettuihin ivf-hoitojen sivuvaikutuksiin. Että joskus stressi ja huonot munasolut toimivat yhdessä siten, että alkio muuttuukin kiveksi ja raskaus toimii apukeinona henkisten taakkojen muuttamiseksi fyysisiksi taakoiksi. Kiveksi, joka on konkreettinen ja siten helpompi kantaa. Että sen ansiosta tahattomasta lapsettomuudesta toipuminen saattaa olla helpompaa. Että minun ei tarvitse ollenkaan näyttää surkeaa naamaa vaan pitäisi pikemminkin olla tyytyväinen.

Ja lapsettomuushoitoihin ei kannattaisi enää palata. Kiven synnyttäminen on lopullista. Ja adoptiohaaveet, ne saisin myös unohtaa. Kiven äiti ei kelpaa adoptioäidiksi.

Jaksa vielä hetki

Jos äitiystyön luennot ovat olleet raskaita, niin naistentautien luennot ne näköjään raskaita ovatkin. Luennot alkoivat tänään, loppuviikko käydään läpi pelkkiä naistentauteja. Ajoitus ei juuri voisi huonompi olla.

Tämänpäiväisten luentojen päätteeksi luennoitsija ohimennen totesi, että hedelmättömyydestä ja lapsettomuushoidoista ei oikeastaan mitään tällä kurssilla käydäkään läpi. Että oli hän sitä miettinyt, mutta se aihe ei kuitenkaan kuulu kurssisisältöön. Niinpä niin. Ei ylitä uutiskynnystä.

Istun paikallani kivettyneenä ja nieleskelen. Yritän kestää vielä hetken. Jos tämän hetken jaksan, ehkä seuraava on jo nopeammin ohi. Silmieni edessä vilisee sanoja, tuttuja hormonihoitoihin kuuluvien lääkkeiden tuoteselosteista. Tuttuja sanoja niistä tiedonmurusista, joita olen raapinut hädissäni itselleni, joihin olen takertunut, kun olen epätoivoisesti halunnut tietää, kuka minä olen. Tutut sanat sekoittuvat korvissani puuroksi, saavat minut pakenemaan suojakuoren alle, pakottavat väkivalloin tunteeni piiloon vielä hetkeksi.

Jos tämän hetken jaksan, ehkä seuraava on jo nopeammin ohi. Ehkä seuraava on jo helpompi. Jaksa vielä hetki. Ehkä seuraava hetki on vihdoin se hetki, jota olen odottanut kaikki nämä vuodet.

Pelkoja

Tänään olen ollut allapäin. Itku kurkussa moneen kertaan. Pelkään niin kovasti, ettei tästä tullutkaan mitään.

Tiedänhän minä, että on aivan turhaa etukäteen murehtia ja surra. Ihan yhtä hyvin onnistuminenkin on mahdollista. Enää ei tarvitse edes odottaa kauaa, vastaus on jo melkein käden ulottuvilla.

Mutta jos vastaus ei olekaan se, jota sydän syrjällään odotan. Jos vastaus on ei. Miten sen kestän?

Tunnen olevani ulkopuolinen omassa elämässäni, omissa ympyröissäni. Loppuviikosta matkustin junalla matkaseuralaiseni vuoksi lastenvaunussa. Hätkähdin siitä kitkerästä voimasta, jolla vieraat riehuvat lapset ärsyttivät minua. Sain kuulla yhden etäisen tuttavan saaneen lapsen. Olankohautus. Koulussa muut höpöttävät niitä näitä, tärkeitä asioita omista elämistään, omia arkisia juttujaan. Tunnen olevani totaalisen ulkona. Tunnen, että ketään ei kiinnosta tämä viime aikoina ilmestynyt säikähtänyt olemukseni, ei pakotetut hymyni, ei väsymykseni. Miksi kiinnostaisikaan? Tunnen, että heidän elämänsä ei voisi olla kauempana omastani, että kukaan heistä ei voi aavistaakaan, miten rikki olen. He ovat mukavia ihmisiä, mutta heidän keskellään tunnen olevani yksin.

Ja minä olen kuitenkin aina pitänyt itseäni empaattisena. Sellaisena, jota kiinnostaa toisten tekemiset, toiset ihmiset. Sellaisena, joka ei vertaile toisten suruja omiin, ei edes tietämättömyyttään aliarvioi toisten mahdollisia ongelmia ja nosta omiaan jalustalle, muita suuremmiksi. Nyt näen kuitenkin vain oman suruni, oman pelkoni. Minun on todella paha olla. En halua käpertyä itseeni.

Malttamattomuus

Tänne asti olen selvinnyt todella hyvin. Punktion ja alkionsiirron jälkeiset kivut sekä kyläilemässä ollut vilkas pieni ystävä ovat yhdessä pitäneet huolen siitä, että mahdolliseen raskaaksitulemiseen liittyvä jännitys on oikeastaan pysynyt poissa. Tai jos ei ihan poissa, niin ainakin maltillisesti taustalla.

Nyt koti on tyhjä. Tai eihän se tyhjä ole, on minä ja mies ja niin kovin hiljaista. Viime yönä näin ensimmäisen unen. Unen, jossa tein raskaustestin, joka oli positiivinen. Unen, josta en olisi halunnut herätä. Tänä aamuna oli pieni hetki ennenkuin palasin todellisuuteen ja valvemaailmaan. Sen pienen hetken ajan luulin unen olevan totta. Se oli ihana hetki.

En ole niitä ihmisiä, jotka laskevat maanisesti päiviä. Ehkä on kulunut jo liikaa aikaa, ehkä olen odottanut jo liian kauan. En tiedä. Joka tapauksessa jos juuri nyt minulta kysyttäisiin, monesko päivä alkionsiirron jälkeen on menossa, en osaisi vastata.

Viikon päästä menen verikokeeseen. Raskaustestiin. Sana raskaus tuntuu niin hurjalta kirjoittaakin. Olla raskaana. Niin kaukaista. Mutta minä saatan olla, juuri nyt. Minä en tiedä ja tähän asti olen pystynyt pitämään malttamattomuuden loitolla, mutta nyt en ole enää varma.

En usko raskausoireiden kyttäämiseen, en tässä tilanteessa. Olen pumpannut itseeni lääkkeitä koko syyskuun, päivittäin. Käytän paraikaa keltarauhashormonia, aamuin, päivin ja illoin. En minä voi tietää, mikä johtuu mistäkin. Raskausoireita vain yksinkertaisesti tässä tilanteessa ei voi erotella. Kaikki siihen liittyvä on kuvittelua ja arvailua, jatkuva lääkitys vaikuttaa koko ajan johonkin enkä minä voi tietää, miten ja mihin. Kropassani tuntuvat outoudet eivät merkitse mitään.

Mutta malttamattomuus. Tänä aamuna herätessäni tunsin sen. Tahtoisin mennä ostamaan raskaustestin nyt heti. Heti.

Iso pieni tyttö

Rakas nelivuotias täyttää lähiaikoina viisi. Niin iso tyttö jo. Nyt hän on kylässä meidän luona, pari yötä ihan yksin ilman vanhempiaan. On jo pitkään kysellyt, että milloin saisi tulla tänne ilman äitiä ja isää. Reipas ja urhea kyläilijä.

Nukahdimme päiväunille ihan kylki kyljessä sylikkäin. Iso pieni tyttö ei olisi millään halunnut nukkua, hän haluaisi vain lukea ja pelata ja laulaa ja leikkiä, omistaa minut hetken aikaa kokonaan. Riitelimme, en antanut periksi. Sanoin, ettei hänen tarvitse nukahtaa, mutta minä lepään joka tapauksessa hetken ennen kuin leikit jatkuu. Vaikka olimme eri mieltä, hän painautui silti oikein lähelle minua ja nukahti vahingossa, varkain, vaikka taisteli parhaansa mukaan unta vastaan.

Tämä on ihanaa. Tällainen päivä. Olenhan minä sen tiennyt ennenkin, tiennyt aina, että haluaisin lapsen. Mutta nyt, kun pieni tuhisee sängyssäni, se tunne on jotenkin vahvempi ja vaativampi. Minä kuuluisin tällaiseen elämään.

Mahani on todella turvonnut ja melko kipeä, mutta sen kanssa pärjää. Välillä, kun muistan, mitä siellä saattaa juuri nyt tapahtua, minulle kihoaa kyyneleet silmiin. Uusi elämä saattaa olla aluillaan. Se on ihan oikeasti mahdollista.