lauantai 29. syyskuuta 2012

Kyytiläinen

Eilen sain etuoikeuden katsella ulträänilaitteen ruudulta, miten kohdussani tuikahti pieni valkea häivähdys. Niin ohut ja hento lupaus jostain, että aikakin pysähtyi hetkeksi ympäriltäni, jotta ehdin kunnolla nähdä sen, ehdin kuulla, mitä se minulle kuiskasi. Sisääni siirrettiin pientäkin pienempi kyytiläinen. Nelisoluinen elävä ihme.

Nyt minun on oltava varovainen. Perääni soiteltiin erikseen vielä sairaalasta, varmistettiin, että tiedän tarkalleen, mihin mennä hädän hetkellä. Huolehdittiin, että viikonlopun yli päivystysvuorossa olevalla lääkärillä on saatavilla tieto siitä, että minut täytyy ottaa erikoissairaanhoidossa vastaan. En saa nostella asioita, en ponnistella. Minun käskettiin juoda, paljon. Hyperin riski on suuri ja näköjään se otetaan vakavasti. Minusta pidetään huolta.

Loppujen lopuksi pakastukseen asti päätyi kuusi hienoa alkiota. Olen äärettömän kiitollinen jokaisesta.

Eikä kohtuni ole enää tyhjä. Sieltä kuului pieni kuiskaus, lupaus alkavasta elämästä. Näin sen itse omin silmin, näin miten se vilkutti minulle. Pyysin sitä tarttumaan kiinni. Voi kunpa se tarttuisi kiinni.

torstai 27. syyskuuta 2012

Hyviä uutisia

Seitsemästätoista munasolusta hedelmöittyi neljätoista. Neljätoista!

Hoitaja toppuutteli kovasti huomispäivää, alkionsiirto ei ole vielä mitenkään varmaa. Katsellaan, miten hyperin vaara uhkaa ja tehdään päätös vasta huomenna klinikalla. Mutta juuri nyt en anna sen harmittaa.

Neljätoista. Uskomatonta. Vihdoin joku vaihe meni meillä sentään paremmin kuin hyvin. Mun solut toimii ja miehen solut toimii ja ne toimii yhdessä. Voi miten suurta onnellisuutta voi ihminen tuntea. Sydän pakahtuu. Ihanaa.

Punktion jälkeen

Punktiosta selvisi. Olin todella jännittynyt toimenpiteeseen mennessäni ja sanoin heti ääneen, että pelottaa. Minua kohdeltiin ystävällisesti ja hyvin, mieheni istui koko ajan vierelläni ja huokui myötätuntoa ja rakkautta.

Munarakkuloita oli lopulta kolmisenkymmentä, en tiedä, oliko vähän yli, en jaksanut aivan keskittyä. Rakkuloiden tyhjentäminen kesti siksi kuulemma aika kauan, koska määrä oli vähän turhan suuri. Minusta tuntui, että kaikki oli ohi melko pian, vaikka oikealta puolelta tyhjennettiin kahteen eri otteeseen. Olin varautunut pahempaan. Jokainen neulan pisto tuntui kamalalta. Kipulääke humisi päässäni, sitä annettiin lopulta aika iso satsi. Mutta joka tapauksessa, niin peloistani ja koetusta kivustakin huolimatta minä selvisin.

Talteen saatiin seitsemäntoista solua. Nyt odottelen sitä puhelua, joka kertoo minulle, miten meidän on käynyt. Voihan se olla niin, ettei solumme kohtaa toisiaan. Lapsettomuutemme syy voi olla siinä. Vaikka siitä tiedosta romahtaisinkin, se olisi kuitenkin tietoa. Eikä peli olisi vielä lopullisesti menetetty. Sittenkin on olemassa vielä vaihtoehtoja.

Ja voihan se olla, että kaikki on mennyt hyvin. Kunhan he nyt vain soittaisivat pian. Jännitys on ihan hirveä.

Nyt yritän tankata nesteitä ja maata paikallani. Olen aika kipeänä ja hyperstimulaatio-korttia on vilauteltu sen verran tiuhaan, että sitä en voi olla kavahtamatta. Vielä on monta mutkaa edessä, mutta olemme sentään päässeet jo aika pitkälle.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Pitkä päivä

Olen kömpelö ja paksu ja kipeä. Huominen jännittää niin paljon, että pelkään oksentavani silkasta kauhusta.

Tämä päivä on ollut pitkä ja raskas. En jää todellakaan kaipaamaan. Harmittaa, miten sinänsä mielenkiintoiset opinnot ovat muuttuneet piinaaviksi ja mielipahaa tuottaviksi. Tänään tunsin olevani ihan yksin koko maailmassa, hetken aikaa olin aivan yksin, kukaan ei ymmärtänyt minua.

Mutta sitten muistin. Muistin rakkaat ihmiset lähelläni ja kauempana. Muistin täältä blogin kautta kumpuavan tuen. Muistin sen, että voin rauhassa kaatua. Minut otetaan kiinni, varmasti. Minun ei tarvitse yrittää olla vahvempi kuin olen. Jos omat voimani ei riitä, tukiverkkoni kantaa minut lopun yli.

Kiitos.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Viimeinen piikki

Viimeinen piikki on pistetty. Se käynnisti lähtölaskennan kohti punktiota. Tämä viimeinen pistos oli henkisesti kaikkein vaikein.

Valitsin kauneinta mahdollista musiikkia soimaan taustalle. Järjestelin neulat, ruiskun, desinfiointiaineen ja lääkeampullit riviin pöydän reunalle. Sytytin kaikki lamput palamaan ja sekoitin lääkkeen pistovalmiiksi.

Katsoin kelloa ja aloin vapista. Minua alkoi itkettää, kaikki viime aikoina sydämeeni pakkautunut tuska tuntui pyrkivän yhtäaikaa esiin kätköstään. Otin ruiskun käteeni ja tähtäsin vatsapoimuani neulalla.

Vasen käteni puristi liian kovaa, eikä oikea käteni totellut. Ikinä ei mikään pistäminen ole ollut näin vaikeaa. Kun lopulta sain neulan upotettua ihoni läpi, ei ruiskun mäntä liikahtanutkaan. Kädessäni ei ollut tarpeeksi voimaa painamaan lääkettä sisääni. Yritin tapella kohtaloani vastaan, käteni ei halunnut toimia.

Jotenkin sain taisteltua lääkkeen ihoni alle. Käteeni jäi tyhjä ruisku ja pikkuinen neula, ihooni kirvelevä punainen täplä. Olin tehnyt kaikkeni. Kaiken, mitä minulta pyydettiin. Nyt voin vain odottaa.

Minä pelkään.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Oma seinäpiruni

Kiinnitin jääkaapin oveen naistentautienosaston puhelinnumeron. Kätilö antoi sen, käski soittaa, jos olo käy liian vaikeaksi. En tiedä. Mikä on liian vaikea?

Pelkään komplikaatioita. Istuin eilen puoli päivää tutustumassa niin lääketieteellisiin julkaisuihin kuin omakohtaisiin kokemuksiinkin hyperstimulaatiosta. Ei ehkä kovin järkevää, myönnän. Mutta haluan tietää, mihin minun täytyy varautua. En tunne olevani valmis tähän kaikkeen.

Yön aikana olen taas hieman muuttunut. Nahka kiristää vatsan ympärillä ja sisuksissani tuntuu hellältä. Eilen ei ollut vielä näin tukalaa. Olo on totisesti vaikea, mutta ei missään nimessä vielä liian vaikea. En vain oikein luota siihen, että ymmärrän, jos jossain vaiheessa on.

Tiedän, että hoidon keskeyttäminen on edelleen mahdollista. En tietenkään halua sitä, mutta olen kiitollinen, että viimeksi niin tehtiin. En tahdo leikkiä terveydelläni, en vaarantaa itseäni. Mutta tottakai minä tahtoisin jatkaa tätä, tahdon jatkaa, päästä punktioon, alkionsiirtoon. Siksi olen huolissani, että estän itseäni hakemasta apua, jos tilanne sitä vaatii. Että pitkitän avunpyyntöä typeryyksissäni viimeiseen asti. En haluaisi ripustaa tätä pirua seinälle, mutten halua olla typeräkään.

Maanantai-iltana pistän Pregnylin. Se joko pahentaa oloni sietämättömäksi tai sitten ei. Keskiviikko on varattu punktiolle. Jos mitään siirrettävää on, se siirretään perjantaina. Mikäli en ole liian kipeä.

Hyperstimulaation riskiryhmää ovat nuoret ja hoikat naiset sekä munasarjojen monirakkulaoireyhtymästä kärsivät naiset. Tuota oireyhtymää minulla ei ole, enkä ole enää tässä viiteryhmässä varsinaisesti erityisen nuori. Minulla on käynyt huono tuuri. Laskennallinen todennäköisyys vuosikausia kestävälle tahattomalle lapsettomuudelle on pieni, vakavan hyperstimulaation riski munasarjojen stimulaatiohoidon yhteydessä on pieni. Pieni riski ei ole lupaus mistään. Näin nyt on vain käynyt, siinä kaikki.

Enää kolme pistosta. Sitten olen toivottavasti valmis.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Elämä on ihmeellistä

Sisälläni kasvaa pelon- ja onnensekainen tunteiden vyöry.

Punktioon liittyvät riskit ovat kohdallani korkeat. Ne laskevat raskauden mahdollisuutta. Soluja on tulossa paljon, mutta tällä kertaa ei aivan holtittomasti.

Keskiviikkona pääsen munasolukeräykseen. Tämä on vihdoin tapahtumassa. Ne tunteet, joita olen yrittänyt itseäni suojellakseni hillitä, ne tunteet eivät pysy enää piilopaikassaan. Antaa tulla, otan kaiken vastaan.

Täsmälleen samaan aikaan, kun minun munarakkuloitani tutkittiin ja laskettiin ja mittailtiin, syntyi tähän maailmaan uusi pieni ihminen. Elämä on ihmeellistä. Olen onnellinen siitä, että hän on täällä.

Rakas ystäväni matkustaa ensi viikolla luokseni, tulee pitämään minusta huolta, olemaan vierelläni, valmiina tarttumaan kiinni, jos olen vaarassa kaatua. En voisi olla kiitollisempi hänen rakkaudestaan minua kohtaan. Tiedän, että hän tekisi lähes mitä vain minun hyväkseni. Haluan olla samanlainen ystävä myös hänelle.

Elämä on lahja. Tahdon pitää siitä hyvää huolta ja kohdella paremmin kuin joskus ennen. Olen saanut niin paljon onnea osakseni. Kaipaisin vielä enemmän, toki. Mutta jo nyt minulla on niin paljon. Minä todellakin elän.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Taakka

Ehkä olen ottamassa liian suurta taakkaa kannettavakseni.

Tänään koulussa käsiteltiin raskautta ja imetystä. Koko päivän, kahdeksan tuntia. Istuin ja kuuntelin oma vatsa pinkeänä pullottaen, muistuttaen joka hetki olemassaolostaan. Huutomerkkinä vartalossani, alleviivaamassa sitä, miten minä en toimi, miten viallinen olenkaan.

Sumun läpi katselin kömpelöä videota imetysongelmista ja imettämisen ihanuudesta. Pikkuruinen ruttunaamainen vauva hamusi haparoivin ottein kohti äitinsä tummanpuhuvana loistavaa nänniä. Tarrasi hanakasti kiinni ja alkoi imeä.

Opettaja puhui toisen raskauskolmanneksen iloista. Naisen hehkuvasta hedelmällisyydestä, jota muodokkaaksi kurvautuva vartalo ihanasti ylistää. Kyynelsilmin tuijotin eteeni näkemättä mitään. Kukaan ei tiennyt, mitä sillä hetkellä ajattelin. Miten vahvasti sillä hetkellä tunsin.

Minun naiseuteni. Surkea rikkonainen naiseus. Hedelmätön, ei mikään oikea nainen.

Eikä kukaan nähnyt, miten kärsin. Ei huomannut kyyneleitä silmissäni. Tai jos huomasikin, ei välittänyt kysyä. On niin paljon helpompaa olla hiljaa ja katsoa pois. Niin minäkin haluaisin tehdä. Unohtaa hetkeksi tämän kaiken ja katsoa toisaalle. Nähdä jotain muuta kuin kaiken alleen litistävän lapsettomuuteni.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Housunnapit

Ehkä tämä kroppa ei tosiaan halua itseensä mitään ylimääräistä. Vaste lääkkeille on ainakin kohdillaan.

Kävin ultrattavana ja rakkuloita näytti olevan ihan riittävästi tulossa jälleen. Tällä kertaa tosin kuulemma näyttää paremmalta kuin viimeksi ja mahdollisesti ensi viikolla päästään punktioonkin saakka. Ehkä.

En uskalla edes ajatella sitä. Pistän kiltisti lääkkeeni ja odotan kauhulla seuraavaa seurantaultraa. Vatsani on alkanut taas kasvaa. Housut ei mene enää kiinni. Toissapäivänä ei ollut vielä mitään ongelmaa, eilenkin vain puristi pikkuisen. Aivan kuin olisin syönyt vähän suuremman lounaan, ei sen kummempaa.

Tänään oli pakko avata housunnapit kesken koulupäivän. Yrittää olla niinkuin en olisikaan.

Eikä se välttämättä tarkoita mitään pahaa. Lääkärikin oli ihan tyytyväinen. Mutta niin viimeksikin kaikki oli aluksi hyvin. Avatut housunnapit saivat minut hermostumaan, pelkäämään.

Huomenna pukeudun mekkoon.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Voin olla onnellinen

Minulla oli kerä savunsinistä alpakkalankaa. Suloisen kevyttä ja silkkistä, aivan kuin hiven poutapilveä. Siitä olisi tehnyt pikkuisen nutun. Tai hatun. Tai peiton.

Neuloin itselleni pipon. Se on pehmein pipo ikinä. Lämmintä villaista pitsiä, joka houkuttelee poskea painautumaan itseään vasten.

Minun täytyy tehdä asioita itseäni varten. Itseni hyväksi, itselleni. En voi elää koko elämääni miettien, miten haluaisin tehdä lapselleni, lapseni kanssa. Kun lasta ei ole, en voi pysäyttää aikaa. En voi unohtaa itseäni. En voi unohtaa miestä vierelläni.

Perjantai-iltana kävelimme sateen vihmoessa kaupungilta kotiin. Siinä hän tallusti melkein kiinni minussa ja puristi yhtäkkiä takapuoltani. Sanoi minua kauniiksi. Vaimoaan.

Olin onnellinen. Hänen kanssaan minä haluan olla. Hänen kanssaan minä haluan lapsen.

Siksi jaksoin herätä tänä aamuna pistämään itseeni kahta eri lääkettä. Koska haluan olla hänen lapsensa äiti. Koska hänen kanssaan voin olla onnellinen. Hänen kanssaan olen onnellinen.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Kohti uutta yritystä

Uusi ivf-yritys on alkanut. Olen syönyt jo kolmena aamuna lääkkeeni, Clomifenin. Lauantaina aloitan piikitykset, Gonal-f:ää ja Orgalutrania. Tavoitteena olisi, ettei tällä kertaa hyperstimulaatio tuhoaisi hoitoa ja toisaalta taas, että kehoni kehittäisi tarpeeksi munasoluja. Vaikuttaa melkoiselta hakuammunnalta, mutta muutakaan näissä tilanteissa ei oikein voida.

Olen saanut osakseni taas uskomattoman paljon tukea ja rakkautta ihmisiltä, jotka välittävät minusta enemmän kuin aina ymmärränkään. Eilen purskahdin itkuun ihan yhtäkkiä yllättäen. Puuhailin keittiössäni, hääräilin varsin arkisesti ruokapöydän ja hellan välissä voitelemassa paahtoleipää ja ajatukset viipyivät ihanissa ystävissäni, jotka toivovat minun kanssani, uskovat minun puolestani. Jostain sisimmästäni tulvahti uskomaton lämmin hellyyden aalto heitä kohtaan. Olen niin kiitollinen. Ja niin itkupilli.

En tiedä, kuvittelenko jo sivuoireita vai vaikuttaako lääkitys todellakin näin nopeasti, mutta viime yöni oli taas tutun hikinen ja nihkeä, heräsin useamman kerran kuumaan aaltoon ja litimärkään selkään ja tahmeisiin hiuksiin takertumassa ihooni. Pääni on myös kipeä. Lähes koko ajan. Ollut siirtolääkityksestä alkaen. Juuri nyt ei ole ja se tuntuu taivaalliselta.

Jännittää ja pelottaa. En tiedä, mitä uskallan itse toivoa tältä. Yritän ottaa vastaan päivän kerrallaan, mutta ei se oikein onnistu. Raskauteen asti en henno ajatella. En edes raskauden mahdollisuuteen. Ajatukset pysähtyvät punktioon, jäävät jumiin sen kuviteltuihin kauhuihin. Jos edes sinne asti päästäisiin tällä kertaa.

Äiti. Ensi kesänä saatan olla äiti. Ei, se on liian kaukainen ajatus. Raskaana. Loppuvuoden saatan olla raskaana. Ei, se tuntuu liian kummalliselta.

Minulle yritetään tehdä koeputkihedelmöityshoito. Se on todellista. Koeputkihedelmöityskokelas. Se minä olen juuri nyt.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Hedelmöityshoito unimaailmassa

Näin unta munasolupunktiosta. Olin valmistautunut tulevaan ilmaisemalla pelkoni operaatiota kohtaan ja minut päätettiin väitetyn hysteerisyyteni takia nukuttaa varmuuden vuoksi. Unen tunnelma oli hivenen uhkaava. Tiesin, että minun ei kannattaisi suostua nukutukseen, mutta toisaalta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Tuntematon lääkäri hääri ympärilläni ja sanoi, että nukutus on nyt edessä, minun olisi pitänyt hillitä pelkoni etukäteen paremmin. Perääntyä ei enää voinut.

Sitten uni hyppäsi tapahtumien yli siihen, että heräsin nukutuksesta. Jotain oli ilman muuta tehty ja minua kutitti ihan hirveästi, mutta munasoluja ei oltu kerätty, sen ymmärsin välittömästi.

Minulle oli vahingossa laitettu silikonirinnat. Kaksi valtavaa tykkiä.

Sama tuntematon lääkäri seisoi sänkyni vieressä ja kertoi, että nyt valitettavasti kävi näin. Kuitenkin minun pitäisi itse asiassa olla tyytyväinen, moni maksaisi mielellään moisista rinnoista vaikka mitä, minulle ne nyt tämän erehdyksen vuoksi luvattiin puoleen hintaan.

Lääkäri ojensi minulle laskun kouraan ja toivotti hyvää päivänjatkoa.

Heräsin. Rintani olivat normaalit. Nauratti.