Odotus

Olimme parin päivän lomalla. Poissa arjesta. Keräämässä voimia. Tarvitsin sitä todella.

Tuleva toukokuu vain ei anna minulle rauhaa. Olen ajatellut sitä koko kevään. Koeputkihoito. Meidän mahdollisuutemme. Jostain syystä kaikkein eniten olen koko ajan pelännyt, että sovittu hoito ei jostain syystä onnistukaan. Ettei kalenterissa olekaan tilaa, ettei minua huolitakaan, että olen kuvitellut koko jutun. Ei mitään järkeä.

Mutta ei tässä mitään järkeä olekaan. Päivästä toiseen kaipaan jotain, mitä minulla ei ikinä ole ollutkaan. Olen valmis tekemään mitä tahansa, että saisin mahdollisuuden olla äiti. Olen niin surullinen ja voimaton tämän kaiken edessä. Tuntuu, että minun pienet haaveeni on lyöty pirstaleiksi eteeni ja joku vielä nauraa päälle. Nauraa, että tällaista menit toivomaan, typerys, tällainen elämä ei ollut sinua varten.

Ihan pöhköjä ajatuksia. Risteilevät päässäni, törmäilevät toisiinsa. Saavat minut väsymään. Olen uupunut.

Parin päivän loma teki hyvää. Pääsin välillä irti piinasta. Mutta sitten taas muistin, mikä on edessä. Toukokuu. Lupaus. Mahdollisuus.

Olen vimmaisesti lukenut tästä aiheesta kaiken, mitä käsiini olen saanut. Kaikkein parasta kuitenkin on ollut lukea blogeja. Lukea siitä, mitä toiset ihmiset jossain juuri nyt käyvät läpi tai mitä he ovat aiemmin käyneet läpi. Lukea oikeasta elämästä. Lukea siitä, miten samanlaista toisilla on ja miten erilaista toisilla on. Mutta aitoa elämää, yhtä kaikki.

Tahdon tietää kaiken. Ihan kaiken. Toisaalta tahdon sulkea silmät ja unohtaa. Unohtaa sen, että tällaista on minun elämäni. Juuri tämä elämä, tässä näin. Että en voi vain odottaa elämääni alkavaksi, vaan se on tämä tässä ja nyt. Että odottaminen on vain osa sitä. Että en saa unohtaa elää.

Vielä kaksi viikkoa pitäisi jaksaa. Jaksaa odottaa, että pääsen taas odottamaan lisää.

Odotuksen odotus. Se kuvaa tätä kaikkea niin hyvin. Odotan. Josko sittenkin vielä?

Nimi postilaatikossa

Minulla ja miehelläni on eri sukunimi. Kun menimme naimisiin, päätin pitää omani. En halunnut vaihtaa sitä. Nimeni on osa minua, kokonaisuudessaan. Nimi, jonka kanssa olen elänyt aina. Se on minun nimeni. Se olen minä. En halunnut muuttaa sitä. Tuntui, että muuttaisin silloin jotain itsestäni.

Olen miettinyt viime aikoina asiaa uudelleen. En tarkoituksella, en ole suunnitellut nimenvaihtoa. Tämä on kummunnut jostain sisältäni. Kaipuu niitata minut ja mieheni enemmän yhteen. Antaa pois jokin tärkeä osa itseäni, vaihtaa ikioma nimeni mieheni nimeen. Ajatus siitä, että meillä olisi yhteinen sukunimi on vasta nyt alkanut tuntua merkitykselliseltä.

Kai minä haluan sitoa itseni symbolisesti tiukemmin mieheeni. Olen alkanut löytää nimen vaihtamiselle merkityksen itsestäni. Sydämestäni. Nimi on osa minua. Mutta miksi en voisi muuttaa sitä? Olenhan minäkin muuttunut. Haaveeni ovat muuttuneet. Elämäni on muuttunut. Tulevaisuuteni on muuttunut.

Nimenikin voisi muuttua. Tämä lapsettomuus on muuttanut niin paljon. Mutta se on muuttanut jotain myös hyvään suuntaan. Näen mieheni uusin silmin. Hän on minulle rakkaampi kuin koskaan.

Yhteinen nimi. Meidän yhteinen perheemme. Meidän kahden oma perhe. Me kaksi. Minun perheeni. Minä ja mieheni. Minä ja rakkaani. Rakkaista rakkain.

Me olemme perhe. Sillä ei ole mitään väliä, onko meitä kaksi vai kolme vai viisi vai kahdeksan. Olemme joka tapauksessa perhe. Minä olen valinnut hänet ja hän on valinnut minut. Me molemmat haaveilimme suuremmasta perheestä. Perheestä, joka alkaa meistä kahdesta ja kasvaa elämän myötä. En tiedä, pysyykö perheemme tällaisena aina. En tiedä, tulemmeko vielä saamaan lapsia ja jos saamme, niin millä tavalla. En tiedä. Mutta sen tiedän, että haluan olla hänen perheensä. Tiedän, että haluan sitä tänään ja ennenkaikkea nyt tiedän, että haluan sitä myös huomenna.

Yhteinen sukunimi. Olen miettinyt sitä viimeaikoina. Minä valitsin hänet. Hän valitsi minut. Kaksi nimeä postilaatikossa. Ehkä raaputan toisen irti. Ehkä meille riittää yksi. Yksi nimi postilaatikossa. Meidän yhteinen.

Minun mieheni nimi. Minun perheeni nimi.

Pala rinnassa

Lapsettomuus on pakkautunut kipeäksi palaksi rintaani.

Nieleskelen alati itkua. Pala rinnassani ei liikahdakaan. Välillä se paisuu möhkäleeksi, sykkii ympärilleen pakottavaa kipua, ihan todellista fyysistä kipua. Jos sellaisena hetkenä kuulen jotain kaunista tai näen jotain kaunista tai toisaalta edes ajattelenkin jotain surullista, möhkäle puhkeaa. Se puhkeaa ja valuu kyyneleinä poskilleni. Ei kysy aikaa, ei paikkaa. Kyyneleet saattavat kihota silmiini missä vain. Ihan missä vain. En mahda niille mitään. Olen toki luonteeltani herkkä ja se on yksi osa minua, mutta tämä on jo liikaa.

Välillä pala rinnassani on rauhallinen. Tunnen sen koko ajan, mutta hallitsen sen. Se on pieni paineen tunne, kuin muistutus siitä, mikä elämääni juuri nyt pyörittää, minkä ympärillä elämäni juuri nyt pyörii. Se on koko ajan olemassa ja tunnen sen, mutta välillä hallitsen sen, välillä pystyn olemaan.

Jos joku sanoo minulle väärällä hetkellä väärän sanan, pahoitan mieleni täysin kohtuuttomasti. En kestä mitään. En mitään. Pelkään, etten kohta osaa olla enää ihmisten kanssa. Ajatukseni karkaavat kovin helposti, pala rinnassani alkaa kasvaa, se puhkeaa ja muuttuu kyyneleiksi, jotka polttavat silmiäni, jotka vaativat päästä valumaan poskilleni.

Kohta en pysty enää puhumaan mistään oikeasta. Heti, jos avaan suuni tietyllä tavalla, sanoakseni jotain tietynlaista, pala rinnassani paisuu ja puhkeaa ja valuu kyyneleinä poskilleni. Enkä minä halua itkeä. En haluaisi enää itkeä.

Haluaisin katsoa eteenpäin, elää tässä hetkessä. Katsoa eteenpäin hyvillä mielin, elää tässä hetkessä hymyillen. Tahtoisin voida hengittää ilman pelkoa siitä, että pala rinnassani salpaa hengitykseni, tukkii ajatukseni, valtaa ruumiini, samentaa mieleni. Haluaisin nähdä eteeni ilman kyyneleiden muodostamaa sumuista kalvoa, joka peittää näkyvyyteni, peittää tulevaisuuteni, peittää tämän hetken, peittää toivon ja ilon ja luottamuksen ja onnen.

Päätäni alkaa särkeä. Päätäni särkee melkein joka päivä. Pala rinnassani estää minua hengittämästä kunnolla ja saa pääni muuttumaan painavaksi ja kipeäksi. Pääni on kipeä kaikista näistä ajatuksista, kaikista raskaista ajatuksista, jotka eivät mahdu enää minuun, jotka haluavat pois. Joista tahtoisin jo eroon. Pääni on kipeä kaikista näistä kyyneleistä, jotka pala rinnassani minuun patoaa. Kyyneleistä, jotka tahtoisivat tulla itketyiksi, tahtoisivat valua noroina maahan ja kuivua pois.

Pala rinnassani on lapsettomuus. Se ei anna minun olla. En osaa enää olla.

Haluaisin vain olla.

Se, mikä puuttuu

Eilen illalla rakkaat pikkuiset pehmeät sormet hipsuttelivat poskeani. Huulilla välkehti lämpimän hymyn ja ilkikurisen virnistyksen sekoitus. Tuikkivat silmät katsoivat suoraan omiini. Hetken kuluttua pieni rakkaani nukahti. Nukahti viereeni. Nukahti minun ja äitinsä väliin. Mikään ei ole suloisempaa kuin katsella hänen nukahtamistaan. Minä kaipasin häntä niin kovasti. Hän kaipasi minua. Sain katsella kuinka hän nukahti ja sitten minun täytyi lähteä pois. Nyt kaipaan jo taas. Aina, kun hän on poissa, on ikävä.

"Ainu käy vauvahoidoissa, koska se on surullinen." Näin tuumi rakas nelivuotiaani. Niin. Käyn vauvahoidoissa, koska olen surullinen ja olen surullinen, koska minulla ei ole omaa vauvaa. Mutta minulla on tämä lapsi elämässäni. En tiedä, mitä tekisin ilman. Onneksi hän on. Ja minä saan olla hänen elämässään. Saan kömpiä peiton alle hänen viereensä kuuntelemaan iltasatua, saan  mönkiä hänen kanssaan ympäri sohvia ja lattioita ja pöytien alustoja. Saan olla milloin heppa, milloin pelikaveri, milloin nojatuoli. Saan olla lähellä. Minun ei tarvitse olla mitään. Saan vain olla.

Hän asuu toisella paikkakunnalla kuin minä. Meidät erottaa pari loputtoman pitkältä tuntuvaa tuntia matkustamista. Silti hän on koko ajan lähelläni.

Rakkaan lapsen luota on erityisen vaikeaa lähteä pois, koska kaiken sen riemun ja riehunnan jälkeen oman elämäni hiljaisuus korostuu. Se onni, jonka tunnen sydämessäni hänen olemassaolostaan, se korostaa minun murhettani. Se, että tiedän, mitä minulta puuttuu, tekee tästä vieläkin kipeämpää. Kotona on niin hiljaista. Saan tehdä ihan mitä ikinä haluan tai olla tekemättä. Juuri se tuntuu niin kovin kitkerältä.

Arki. Haaveilin kovin toisenlaisesta arjesta. Sain omaa tilaa, omaa rauhaa, omaa aikaa. Halusin niin paljon enemmän. Halusin luopua siitä kaikesta. Halusin toisenlaista arkea. Se, mikä minulta puuttuu, on se, mitä kipeimmin kaipaan.

Minun arkeni. Niin lohduttoman hiljainen. Haaveilin toisenlaisesta arjesta. Haaveilin melusta ja metelistä. Siitä, mikä minulta puuttuu.

Rumia ajatuksia

Tänään lähisukuumme syntyi tyttö. Perheeseen, jossa oli ennestään poika. Kun kuulin siitä, oli ensimmäinen ajatukseni valehtelematta, kaunistelematta ruma. Lohduttoman ruma.

Sekin vielä. Niin minä ajattelin. Syntyi odotettu lapsi, syntyi tyttö ja minä ajattelin ensimmäiseksi, että sekin vielä.

Heillähän oli jo jotain. Heillä oli jo niin paljon. Heillä on jo poika. Miksi vielä tyttö? Miksi sen pitää olla täydellistä? Se olisi ollut jo meidän vuoromme.

En ole sellainen. En ole niin ruma, en niin kauhea. En ole ihminen, joka ajattelee sellaista. Sen on oltava joku muu. Paitsi ettei se ole kukaan muu. Se olen minä.

Lapsettomuus on muuttanut minua. En voi iloita toisen ilosta, en olla onnellinen toisen onnesta. Sen piti tapahtua meille. Kolme lasta, ehkä neljä. Ainakin yksi tyttö, mieluiten enemmän, miksei vaikka neljäkin.

Olisi edes yksi. Tyttö tai poika, ei mitään merkitystä. Edes yksi. Kahta en uskalla ajatellakaan. Kolme on jo utopiaa. Neljä silkkaa hulluutta.

Kaikki on niin erilaista. Sydämessäni on musta läikkä, joka levittää rumaa ympärilleen. Lapsettomuus. Se kuristaa minua hitaasti. Ravistan sitä irti minusta, huudan ja kiroan ja syljen myrkkyä sen niskaan. Lapsettomuus ei päästä irti. Se on kaikkialla. Se muuttaa kaiken.

Se muutti minua. Teki minusta ruman. En halua tuntea näin, mutta en pääse rumuuttani piiloon. Tässä ei jaeta vuoroja. Emme seiso missään jonossa. Olen kuopan pohjalla ja kaivan ahdinkoani vain syvemmäksi. Muut saavat lapsia, mutta eivät he etuile minua. Mitään vuoroja ei ole olemassakaan.

Minä olen tämä ihminen. Minä olen ihminen, joka tuntee nämä minun tunteeni, ajattelee nämä minun ajatukseni. Ilman minua niitä ei olisi. Ne ovat rumia. Ne ovat osa minua. Lapsettomuus on rumaa. Lapsettomuus on osa minua. Olen muuttunut.

Kevät

Aurinko paistaa taas ja mielikin on parempi.

Nousin aamulla hyvissä ajoin, ennen kuutta, nousin katselemaan auringon heräämistä. Meillä on kaunis näköala, en väsy tuijottamaan ikkunasta ulos. Odotan sitä päivää, kun pihan lehmusvanhukset alkavat vihertää. Kun luonto on räjähtämäisillään kirkkaanvihreään kevääseen.

Hain kellarista multaa ja kukkaruukkuja. Istutan yrttejä ikkunalaudalle. Kävimme saksimassa maljakkoon koivunoksia. Silmut pullottavat jo ja ihan pian saan pieniä vihreitä lehtiä ihailtavakseni. Mieheni lähti työmatkalle, palaa huomenna, kun minä olen poissa. Näemme sitten myöhemmin. Olisipa hän täällä, juuri nyt kanssani. Kuuntelemassa, miten viereisen kirkon kellot ovat kalisseet pitkin päivää. Rakastan niiden ääntä, vaikka itse kirkko ei minulle mitään uskonnollista merkitsekään. Kellojen kuminaan en väsy varmaan koskaan.

Ikävöin. Sydämessä on iso haikeus. En malttaisi odottaa toukokuuta. En uskalla luottaa siihen, että kaikki menee hyvin, mutta haluan kuitenkin käydä sen läpi. Välillä ajattelen, että tämä on ihan turhaa, että en voi toivoa mitään, että epäonnistuminen on niin paljon todennäköisempää. Niinhän se on. Suojelenko vain itseäni? Toivonko oikeasti salaa sittenkin? En kai muuten lähtisi tähän pyöritykseen mukaan. Eihän tässä olisi mitään järkeä ilman toivoa.

Tämä päiväkin olisi kovin erilainen, jos kaivattu lapseni olisi luonani. Nyt on niin hiljaista. Hiljaisuus alleviivaa minun yksinäisyyttäni, minun ikävääni. Joskus on toki hyvä olla yksin, mutta luopuisin siitä niin mielelläni. Olen nähnyt jo sen, katsonut tarpeekseni hiljaisia päiviä. Luopuisin niistä jokaisesta empimättä. Kun omaa rauhaa on liikaa, se lakkaa olemasta ylellisyyttä. Se taipuu ja muuttuu vain yksinäisyydeksi. Silkkaa yksinäisyyttä. Voin tuntea hiljaisuuden ihollani. Tahtoisin antaa sen mennä.

Huomenna alkaa uusi työ, uudessa paikassa. En ole aivan toipunut vielä edellisestäkään. Olen hirveän väsynyt, mutta mieli on kuitenkin parempi. Se on tärkeintä nyt.

Ilmassa tuoksuu kevät. Mieleni on levoton ja haikea. Ilmassa tuoksuu jokin uusi. Ehkä tänä keväänä kaikki muuttuu.

Kyllä minä sittenkin toivon. Se on tämä kevät. Ehkä se muuttaa suunnan. Uusi elämä syntyy, jossain, jollekin. Ehkä myös meille. Ehkä jonakin päivänä. Ehkä.

Itseaiheutettua?

Mieltäni on kalvanut tunne siitä, että ehkä hedelmättömyyteni on itseaiheutettua. Ehkä olen saanut tämän itse aikaan ja nyt kannan tekojeni julmia seurauksia.

Minäkuvani oli ennen vino ja vääristynyt. Olen päässyt sinuiksi oman vartaloni kanssa, osaan nauttia sen kurveista ja kaarista, mutta aina niin ei ole ollut. Painoni on edelleen normaalipainon alarajalla, mutta olen saanut lahjaksi sellaiset geenit, että vartalossani on pyöreitä muotoja. Vihdoin olen tyytyväinen itseeni näin. Eivätkä muodot ja kilot ole enää mielestäni edes tärkeitä, vaan jotain sivuseikkojakin mitättömämpää.

Ennen en ollut tyytyväinen. Olin hoikempi. Laiha, näin jälkeenpäin ajatellen. Nyt kun ymmärrän järjen ääntä. Mutta ennen koin olevani paksu. Ihan oikeasti tunsin itseni paksuksi. Ihan oikeasti näin itseni paksuna. Ihan oikeasti sillä oli minulle jotain merkitystä. Muistan sen kyllä, muistan miten katselin itseäni peilistä ja olin pullea. Nyt en usko silmiäni, kun katselen vanhoja valokuvia. Omat muistikuvani vartalostani ja kuvista näkyvä pajunvitsa eivät kohtaa. Ne eivät ole samasta todellisuudesta.

Syömishäiriö oli osa arkeani monta vuotta. En viihtynyt omassa ruumiissani, en arvostanut omaa sisintäni. Olin masentunut ja liian paksu. Halusin olla ohuempi, kadota pois. Janosin kommentteja laihtuneesta olemuksestani. Jos kukaan ei noteerannut mitään - niin kuin yleensä ei noteerannut, sillä kutakuinkin kaikilla on tärkeämpääkin tekemistä kuin arvostella ystävän vartaloa - tunsin olevani edelleen liian pullea. Syömishäiriöinen näkökulma vain on sillä tavalla vinksallaan, että ympäröivä maailma peilautuu omaan vartaloon, että omat läskit ja luu ja nahka ovat keskipiste. Ainakin minulla. Ainakin kun ajattelen jälkeenpäin. Nyt, kun tiedän enemmän. Nyt, kun todellisuuteni on terve.

Olen niin vihainen. Jos tuhosin jotain korvaamatonta, en voi antaa sitä itselleni anteeksi. Jos aiheutin meille tämän surkean kohtalon, en voi ikinä lakata vihaamasta sitä ohutta tyttöä ja sen vääristynyttä minäkuvaa. Silti muistan vartaloani kohtaan osoitetut pilkalliset sanat. "Miten se edes pysyy pystyssä, kun sillä on noin isot tissit." "Läskireisien ei pitäisi käyttää tuollaisia housuja." Sanat, jotka sanottiin ajattelematta tuskin mitään sen enempää. Sanat, jotka lipsahtivat toisten suusta ulos hieman pahantahtoisina, ei kuitenkaan suunniteltuina. Sanat, jotka jäivät vahingossa taakkana kiinni nuoreen hentoon sieluuni.

Neljäkymmentäseitsemän kiloa. Nyt yksitoista kiloa enemmän. Laitan häpeilemättä korkokengät jalkaan ja pidän pääni pystyssä, olen ylpeä kurveistani ja kaaristani. Ennen vedin hartioita eteenpäin ja laahasin jalkojani. Yritin piilottaa sen, mitä olin. Lakkasin syömästä. Söin ja oksensin.

Rikoinko silloin jotain? Veinkö itseltäni mahdollisuuden olla äiti? Veinkö mieheltäni mahdollisuuden olla isä? Voinko antaa anteeksi itselleni? Kuinka paljon menneellä on vaikutusta nykyiseen? Onko sillä mitään merkitystä? Onko tämä itseaiheutettua?

Masennus. Syömishäiriö. Hedelmättömyys. Itseaiheutettua?

Omin jaloin

Tunnen antaneeni periksi. En ole ollut viime kuukausina erityisen toiveikas. Olen ajatellut jäljellä olevia hoitoja isona möhkäleenä, joka on vain selätettävä. Mahdollisesta lopputuloksesta en ole kyennyt miettimään oikeastaan mitään. Koen edessäni olevan vain sotkuisen läjän kivuliaita toimenpiteitä, siinä kaikki.

Vauvasta en osaa enää haaveilla. En ajatella meille vauvaa. En piirtää häntä sydämestäni syliini. Hajanainen ajatus lapsesta meidän talossa välkkyy toki mielessäni, mutta vauvaa vaan en enää osaa kuvitella. Joskus osasin. Muistan sen kyllä. En unohda.

Kuvitelmallani on valtavan pyöreät omenaposket, niin kuin minulla ja miehelläni vauvakuvissamme on. Tukkaa ei päässä haiventakaan. Minä olin yksivuotiaanakin vielä kalju. Varpaankynteni kasvoivat syntyessäni väärään suuntaan. Kenties meidän vauvallakin kasvaa. Jalkani olivat myös pikkuisen kierot. Siitä ne suoristuivat, ovat oikein hyvät jalat. Kuljettaneet minut joka kerta perille asti. Tuoneet minut aina tähän hetkeen saakka. Ehkä meidän vauvammekin jalat ovat aluksi kierot, sitten ne oikenevat. Ehkä siksi hänellä kestää niin kauan kulkea luoksemme. Ehkä hän tulee vielä jonain päivänä, isompana tyttönä tai poikana. Kävelee luoksemme omin jaloin. Omin jaloin meidän omaan kotiimme. Saa tuntea olevansa kaivattu ja rakastettu.

Voi kuinka minä rakastaisinkaan. Voi kuinka minä olen kaivannutkaan.

En ole antanut periksi sittenkään. Epätoivo tulvii ja peittää joskus kaiken alleen, mutta ehkä sittenkin. Ehkä vielä kuitenkin. Jonain päivänä, jollain tavalla. Ehkä.

Minä odotan. Minä kaipaan. Minä rakastan.

Minä seison omin jaloin.

Haava

Päädyin kuuntelemaan pohdintaa koeputkilapsesta. Keskustelun sisältöä en tässä voi sen tarkemmin ruotia, mutta sävy oli pinnalta surullinen ja pintaa raaputtaen sydäntäsärkevä. Eksyneen ihmisen pohdintaa siitä, miten voisi rakentaa itselleen lapsen, joka olisi täydellinen. Lapsen, joka korvaisi ympäröivälle maailmalle sen, millaisena hän itse on syntynyt. Sillä ympäröivä maailma ei häntä ole koskaan aidosti hyväksynyt. Ehkä se hyväksyisi täydellisen lapsen? Ehkä se hyväksyisi koeputkilapsen? Ehkä siten voisi rakentaa täydellisen lapsen, hyvittää sen, mitä itseltä puuttuu.

Selvisin keskustelusta kompuroimatta. En tiedä, osasinko sanoa mitään rakentavaa, mitään lohdullista. Yritin parhaani. Yritin todella. Jo kotimatkalla mieltäni jäytävä tuska pääsi valloilleen. Ei antanut minun nukahtaa illalla, nukkua yöllä. Minun tehtäväni oli olla ammatillinen. Siitä selvisin kuitenkin. Mutta miten jaksaa tehdä työkseen jotain, jossa hetkenä minä hyvänsä toinen saattaa tietämättään iskeä puukon suoraan sydämeen? Miten voi jaksaa yrittää olla toisille turvana, jos omassa sielussa sykkii ammottava verinen haava?

Keinohedelmöitys-aihe on minulle juuri nyt liikaa. Se on aivan liian lähellä. Elän sen keskellä, sen syvissä sisuksissa. Koko illan ja yön mielessäni pyörivät elämäänsä eksyneen ihmisen sanat ja tuska. Ne ryöppyävät tunteet, joita hänen ahdistuneet ajatuksensa minussa saivat liikkeelle. Toisen ihmisen kaipuu tulla hyväksytyksi omana itsenään, minun kaipuuni tulla äidiksi. Yön tunteina ne kietoutuivat tiukasti yhteen ja tunsin olevani maailman huonoin turvapaikka, maailman surkein tukija, maailman heiveröisin kuuntelija. Minun tehtäväni olisi olla vahva. Sen sijaan sielussani sykkii ammottava verinen haava.

Ihmiset pääsevät ihoni alle. He tulevat liian lähelle. Minulla ei ole nyt välineitä suojella itseäni, juuri nyt minun oma kipuni tekee minusta heikon. Millainen kätilö minusta ikinä voi tulla? Jos minä en parannu tästä, ei minkäänlaista. Minun täytyy parantaa kipeänä sykkivä haavani. Jos en saa haavaa rauhoittumaan, tämä työ murskaa minut alleen. Se syö minut pala palalta, repii riekaleiksi. Pääsee liian lähelle, pääsee ihoni alle. Saa kipeän haavani tulehtumaan.