keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Käsi kädessä kahdestaan

Olen viime päivinä pyöritellyt mielessäni erilaisia tulevaisuudennäkymiä. Varmasti yleinen ajanviete meidän lapsien saamiseen tai saamattomuuteen kytkeytyvien ihmisten keskuudessa. Olen miettinyt, mitä tapahtuu, jos tuleva toukokuu sujuu kuin kauneimmissa unelmissani. Hoidot onnistuvat ajallaan, jokainen vaihe menee juuri niin kuin pitääkin, lopputuloksena on elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti ja kaiken tämän jälkeen saan lapseni syliini jo ensi talvena.

Ajattelin tulevia sisaruksia. Tai niiden puutetta. Sitä, millaista olisikin elää vain yhden lapsen kanssa, toisin kuin joskus on tullut kuviteltua. Se siitä kevyestä haaveilusta. Tulevien murheiden jälkeiset murheet, ne joita ei oikeasti vielä ole olemassakaan, ne iskivät kiilan minun ja haaveilun väliin. Miten typerää.

Sitten pyörittelin mielessäni sitä vaihtoehtoa, että kaikki menee pieleen. Että joka ainoa tuleva hoito on vain terävä potku palleaan ja lasta emme tule saamaan koskaan. Sitten kaiken tämän jälkeen olisimme kaksin.

Niin. Sitten olisimme kaksin. Voisimme tehdä juuri sitä, mitä haluamme tehdä. Mennä juuri sinne, minne ikinä haluamme mennä. Viedä toisemme kaikkiin niihin paikkoihin, joihin ikinä voimme kuvitella toisemme vievämme. Tutkia maailmaa kahdestaan. Kuljeskella ja seikkailla. Voisin pelastaa maailmaa osaltani, tehdä tulevalla ammattitaidollani todellista hyvää. Maailma tulvii paikkoja, joissa sairaanhoitajaa tai kätilöä tarvitaan. Voisin tarttua miestäni kädestä ja juosta hänen kanssaan kohti elämää. Kaksin. Me kaksi yhdessä. Käsi kädessä kahdestaan.

Vaikka äitiys onkin aina ollut ajatukseni siitä, mitä minä tulen olemaan elämässäni, se ei välttämättä toteudukaan. Niin kipeää kuin se tekeekin, sen ei tarvitse pilata elämääni. Sen ei tarvitse tuhota kaikkea, vaikka kaiken se laittaa uusiksi. Vaikka juuri nyt, juuri tällä hetkellä lapsettomuus tuntuu imevän minusta kaiken elinvoiman, sen ei tarvitse olla lopullista. En halua pakkomielteisesti tehdä lasta. Haluan ilman muuta yrittää parhaani, käyttää hyödykseni kaiken avun, jota meille annetaan. Mutta en halua, että tämä pilaa elämäni.

En anna lapsettomuuden pilata elämääni. Voin rakentaa elämästäni hyvän muutenkin, lopulta, sitten joskus. Sitä ennen aion tehdä parhaani ja toivoa parasta. Sitä ennen aion iloita kaikista mahdollisuuksista ja surra pienintäkin pettymystä. Aion itkeä jokaisen kyyneleen, joka minun tarvitsee itkeä. Mutta minua tämä ei saa nujertaa. En anna niin käydä. Minua lapsettomuus ei nujerra. Tämä on minun ainoa elämäni.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Nimiä särkyville unelmille

Onhan noita, nimiä lapselle. Ilman ei tarvitsisi jäädä. Lasten nimistä me puhuttiin jo kymmenen vuotta sitten. Silloin kun oltiin niin hirveän nuoria ja lääpällään toisiimme. Vastatavanneita, umpirakastuneita.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. En ole mikään unelmanainen. Olen häilyvä ja surullisuuteen taipuvainen. Ollut hieman hukassa pitkän aikaa, etsinyt omaa paikkaani maailmassa. Olen lähtenyt pois ja palannut takaisin. Yrittänyt monesti parhaani, mutta välillä luovuttanut. Melkein pilannut kaiken. Mutta tässä me silti olemme. Naimisissa, omassa kodissamme, toinen toisemme seuranamme. Ja minä todella rakastan.

Kun ennen häitä sovittelin vielä keskeneräistä häämekkoani, lyhyttä vihreää ihanuutta, mietin lasta. Mietin, miten käy, jos tulen raskaaksi. Mahtuisinko vielä mekkooni? Vai menisikö se hukkaan, jäisi odottamaan muita juhlia?

Ei mennyt hukkaan. Ei ollut vaikeuksia mahtua. Ei tullut raskautta. Ei ennen häitä, ei häiden jälkeen. Mekkoa käytin myöhemminkin, sojahti  helposti ylleni, ei ollut vaikeuksia mahtua. Mahdun ylioppilasmekkooni, vanhojentanssimekkooni, rippimekkoonikin minä mahdun. Ei tarvitsisi mahtua enää. Vartaloni voisi olla muuttunut, siinä voisi olisi merkit äitiydestä.

Miten käy nimien? Meidän lastemme nimien? Onko meillä koskaan mahdollisuutta todella maistella nimiä, valita oikeasti nimi lapsellemme? Voihan se olla, että nimet jäävät ikuisiksi ajoiksi ilmaan leijumaan. Seuraavat meitä mukanamme, kulkevat sinne minne mekin, muuttavat kanssamme uusiin paikkoihin. Mutta voi olla, että koskaan ne nimet eivät tarkoita muuta kuin menetettyä osaa tästä elämästä. Ne ovat kauniiden kipeiden haaveiden nimiä. Nimiä särkyville unelmille.

Ilman nimeä ei tarvitse jäädä. Ilman lasta me saatamme jäädä.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Maailma on toisille paha

Eilen illalla kuuden uutisissa oli pysäyttävä kertomus naisesta, jonka kuvaa en saa pois mielestäni. Kiinalainen nainen, joka kertoi julman tarinansa.

Hän oli kerran ollut raskaana, yhdeksännellä kuulla jo. Vallitsevan väestöpolitiikan mukaan tullut raskaaksi liian nuorena. Joku politiikan toteutumisesta vastaava paikallisviranomainen otti hänet kiinni, omaa uraansa pönkittääkseen. Pakotti naisen aborttiin, vaikka virallisesti pakkoabortit kiellettyjä ovatkin. Aborttiin yhdeksännellä kuulla raskaana. Ei mitään muuta kuin murha.

Synnytys käynnistettiin väkisin, lapsi syntyi elävänä. Tähän maailmaan hänet toivotti tervetulleeksi lääkäri, joka upotti vastasyntyneen pää edellä vieressä odottaneeseen vesiämpäriin.

Tämän kokemuksen jälkeen nainen oli tullut uudelleen raskaaksi, monta kertaa, saanut kahdeksan keskenmenoa. Hänellä ei ollut enää mitään toiveita elävästä lapsesta. Oikeutta hän ei lapselleen saanut, sillä sairaala ei antanut hänelle tarvittavia dokumentteja syntymästä. Murhattu lapsi oli pyyhkäisty pois, häntä ei ollut koskaan ollutkaan. Naisen poskille valui kyyneleitä, hänen vierellään seisoi mies kuin eleetön patsas ja naisen puheessa paloi puhdas viha.

Tällä en halua mitätöidä kenenkään muun kokemaa vääryyttä, vihaa tai surua. Sellaiseen en usko. Kenelläkään ei ole oikeutta kieltää toiselta tunteita siksi, että joku toinen on kokenut jotain hirveämpää, vaikka se olisikin jotain niin kauheaa, ettei sellaisen olemassaoloa voi mitenkään ymmärtää. Tahdoin vain muistuttaa itseäni vähän perspektiivistä. Siitä, mitä tämä maailma voi myös olla. Siitä, miten maahan poljettujen ääni vaiennetaan. Siitä, miten heitä ei saa unohtaa. Että en itse vaikenisi, että en itse unohtaisi.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Viemäriin tai mustaan aukkoon

Näihin hoitoihin ryhtyminen aiheutti näköjään sen, että lapsensaantitoive muuttui ihan vain lapsettomuudeksi, josta yritetään päästä eroon. Menisi tiehensä, mokoma. Katoaisi olemasta koko kurjuus ja nielaisisi tämän kaiken roskan mukanaan. Sinne vaan viemäriin tai mustaan aukkoon tai vaikka helvettiin. Ihan sama, kunhan häipyisi. En jäisi kaipaamaan.

Koulussa kaverit puivat tulevaa syksyä, edessä olevaa vaihtoonlähtöään. En minä ehkä niin vaihto-opiskelijaksi haikaile, sellaiseen koen olevani jo tavallaan liian vanha, mutta työharjoittelu ulkomailla voisi olla kiinnostavaa. Mutta lähde nyt tästä sitten, kun nämä toiveet painavat taakkana hartioita lysyyn. Vähän liian raskas matkalaukku niistä muodostuisi. Raskas näistä haaveista, joiden pitäisi olla poutapilvenkeveitä unelmia, onnellisia kevääntuoksuisia pesänrakennuspuuhia. Raskas näistä haaveista, jotka ovat muuttuneet painavaksi mustaksi kiveksi, tunkkaiseksi ilmaksi, ahtaaksi pimeäksi vankilaksi.

Ehkä sitten opintojen loppuvaiheessa. Lähtisin synnytyssalityöhön jonnekin muualle. Jos ei ala onni kääntymään näiden muiden haaveiden suhteen, niin sitten ehkä voisinkin. Siihen on vielä pari vuotta aikaa. Siihen on vielä aikaa. Eikä kaikki voi ikuisesti pyöriä tässä surussa. On niin paljon nähtävää, niin paljon koettavaa, niin monta onnellista päivää edessäpäin. Minusta on niin paljon muuhunkin kuin murehtimaan kohtaloani.

Eivät nämä asiat ikuisesti paina mieltä. Teen koko ajan töitä sen eteen, että kävi miten kävi, minä selviän kyllä. Mutta sitä odotellessa tämä lapsettomuus voisi mennä tiehensä. Sinne vaan viemäriin tai mustaan aukkoon tai vaikka helvettiin. Ihan sama, kunhan häipyisi. Kukaan ei jäisi kaipaamaan.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Ehkä en ikinä äiti

Aamulla heräsin viereisestä sängystä kuuluvaan naurunsekaiseen kiljuntaan. Kotvasen kuluttua rakas nelivuotias survaisi terävän polvensa kipeästi vasten omaa reittäni könytessään vierassänkyyn minun ja mieheni väliin. Hän kihersi mönkiessään ja kaivautui peittoni alle, työnsi määrätietoisesti päätäni sivummalle mahtuakseen paremmin valtaamaan tyynyni. Silmät vielä unensikkaraisena suukotti minua ja hymyili. Avasi minulle loputtoman tajunnanvirtansa, joka poukkoilee vallattomasti sinne tänne saaden kaiken ympärillään nauramaan. Niin me heräiltiin. Nauramalla, höpöttämällä, halimalla, leikkimällä. Nousimme sängystä vain päätyäksemme lojumaan olohuoneen matolle. Jauhamaan koko aamupäiväksi lautapelejä.

Ihana aamu. Kaikki tuntui olevan kohdallaan. Onnellinen kujerrus, joka kuului jostain peittojemme alta oli sen hetkisen maailman keskipiste. Tällaisiin sunnuntaiaamuihin minä kuulun, hihittelemään peittojen alle, mönkimään keittiön lattialle.

Katkeransuloista. Jokainen hetki rakkaimpieni kanssa on tärkeintä maailmassa. Jokainen kerta, kun ne hetket muuttuvat eiliseksi muistan, mitä minulta puuttuu. Olen etuoikeutettu, että saan edes osaksi elämääni aamut rakkaan lapsen kanssa, mutta ne aamut eivät kuitenkaan ole kokonaan minun. Olen paikalla tärkeänä aikuisena, parhaana ystävänä, mutta en äitinä. Ehkä en ikinä äitinä.

Kaipaan heitä jo nyt ja tiedän, että huomisaamuna herään toisin. Herään joko kellon piippaukseen tai minua kiusaavaan epämääräiseen ahdistukseen, joka aamuöisin alkaa puristaa sydäntäni, yhä kovakouraisemmin ja tiiviimmin.

Toukokuuhun on pitkä aika. Toisaalta ei ole. Pian olen joko käyttänyt viimeiset oljenkorteni tai sitten olen syntynyt uudelleen, syntynyt äidiksi. Päivät kuluvat vauhdilla ja katselen kaikkea jotenkin sivusta. Kahden vuoden kuluttua olen jotain aivan muuta kuin nyt. Seuraava askel pelottaa, sillä se on niin kovin lopullista. Kun tämä tie tulee päähänsä, se todellakin päättyy siihen. Edessä on silloin uudet valinnat. Yhtä epävarmat kuin nämä piinaavat hoidotkin. Miten tämän kaiken jaksaa? Mistä tietää, jos ei jaksakaan? Miten ymmärtää, että on aika päästää irti? Mitä, jos päästän irti liian aikaisin? Mitä, jos se seuraava kerta olisikin ollut se, jota on odotettu kaikki nämä vuodet, se olisi ollut oikea kerta, mutta en jaksanut yrittää enää? Miten voin hyväksyä sen, että ehkä en ikinä tule olemaan äiti?

perjantai 17. helmikuuta 2012

Lastenvaunut portaikossa

Sataa lunta. Valkoista pehmeää kieppuu keveinä pyörteinä kohti maata. Ikkunalaudoilla on jo pulleat reunukset. Olen uponnut sohvalle, enkä näe enää koko maisemaani, jota usein tällä tavalla tuijottelen. Lumi haukkaa kuvasta alareunan itselleen.

Meillä on kaunis koti. Leveät ikkunalaudat täynnä kirjoja, kukkia, kynttilöitä, hiuspinnejä, koruja, kyniä, pikkuista rojua. Puinen lattia, joka narahtaa tutulla tavallaan askeleitteni alla. Mieheni askeleet kopsuvat, hän kävelee kantapäät edellä ja paukuttaa lattiaan terveisensä: olen kotona. On valoisaa, on paljon ikkunoita, paljon kynttilöitä, paljon lamppuja. Meille on kasautunut varmaan kaikki värit: on oranssia verhoa, violettiä verhoa, sinistä verhoa, vihreää verhoa, harmaaksi maalattua keittiön lattiaa, punaista mattoa, ruskeaa mattoa, turkoosia mattoa, punainen pöytä, vihreä pöytä, kellertävänruskea pöytä. Kaikki meille jostain muuttanutta tavaraa, sulassa sopusoinnussa keskenään. Aivan liikaa kaikkea, mutta juuri tarpeeksi siihen, että tunnen olevani kotona. Juuri tarpeeksi ollakseen iloinen pikkuinen kaaos, ei ylitsevyöryvä tai painostava.

Kun muutimme tänne, mietin, miten selviän lastenvaunujen kanssa. Asumme ylhäällä, hissiä ei ole, varastot ovat kellarissa, kaikki sijaitsee monen monituisen portaan takana. Ajatus siitä, miten vaunujen ja kauppakassien ja nyytin kanssa joudun kyllä vaikeuksiin, se ajatus tuli ja meni.

Sen ajatuksen jälkeen tuli ja meni kesät ja talvet, ilot ja surut. Sen ajatuksen ei pitäisi merkitä enää mitään. Mutta joka kerta, kun retuutan hieman liian painavaksi kasvaneen ruokakassin kaupungilta kotiin, joka kerta se ajatus muistuttaa olleensa joskus olemassa.

Nykyään ajatus on lähinnä absurdi. Minä ja lastenvaunut, mikä ihana unelma, muttei pisaraakaan sen enempää. Minä väsyneenä ja hikisenä rynkyttämässä lastenvaunuja liian jyrkkiä portaita alas kellariin, miten kummallinen ajatus. Miten minä olen ikinä voinut olla niin pöhkö, että heijastin eteeni kuvan itsestäni vaunujen ja kauppakassien ja nyytin kanssa vaikeuksissa portaikkomme juurella?

Ei minun tarvinnutkaan välittää siitä, että lastenvaunujen kanssa joudun kyllä vaikeuksiin. Voin ajatella, miten meillä on kaunis koti, leveät ikkunalaudat, puinen lattia, paljon valoa, iloinen pikkuinen kaaos. Mutta lastenvaunut, ne minä voin unohtaa.

Lumen rakentama pehmeä reunus ikkunalaudalla kasvaa. Kaunis, keveä, valkoinen hanki peittää alleen kaiken: autot kadulla, lehmukset pihan laidalla, naapurin koiran jätökset nurmikolla, talojen katot ja savupiiputkin.

Tällaisella ilmalla pakkaisin reppuun kaakaota ja lähtisin lapseni kanssa hiihtämään tai pyydystämään lumihiutaleita kielen kärjelle. Vaunut olisin saanut jo unohtaa.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Kohtaaminen

Sairaalassa oli uusi lääkäri. Eri kuin syksyllä. Erilainen.

Katsoi silmiin ja hymyili. Selitti kärsivällisesti, mitä ja miksi. Kyseli, mitä haluan, milloin haluan, mitä ajattelen. Tahtoi vastata kaikkeen mahdollisimman hyvin, vaikken osannut kysyä juuri mitään. Valoi toivoa ja rauhoitteli, kertoi rehellisesti, mikä sattuu, mikä ehkä ei. Mikä on eri tavalla ja miksi. Tuntui lohdulliselta.

Lääkäri oli raskaana. Maha oli jo aika pyöreä. Se ei haitannut minua lainkaan. En kadehtinut, en tuskaillut, häntä kohti ei ollut vaikea katsoa. Kaikki tuntui olevan hyvin.

Kaikki olikin hyvin. Minut kohdattiin ihmisenä, ei liukuhihnalta tulevana seuraavana siemennyksen kohteena. Kun menin sairaalalle, pelkäsin. Kun tulin pois, askel oli kepeä. Vaikka aikatauluja täytyy vääntää kohdilleen ja hyväksyä, että joissain asioissa minä itsekään en vain voi joustaa, se ei romauta maailmaa.

Se ei vaatinut paljoa. Vain sen, että minua kuunneltiin juuri minuna, ei vain osana hoidettavien epätoivoista massaa.

Toivon, että itse osaisin kohdata ihmisen juuri näin. Ihmisenä. Että osaisin olla toiselle aidosti läsnä. Että minun luotani lähtiessään jollakin on joskus yhtä kevyt olla kuin minulla oli tänään.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Helposti särkyvää

Olen saanut finnejä. Aluksi niitä ryömi selkääni, kipeitä pahkuroita. Sitten leukaani on noussut kirkuvanpunainen paukama toisensa perään. Ihan kuin joku ötökkä olisi järsinyt. Näytän kauhealta.

Ja sekös minua naurattaa. Oloni on kevyt kuin kukkasella, kun yllätän itseni turhamaisena murehtimassa rujoa naamaani. Miettimässä, saisinkohan upotettua puoli päätäni paksun poolopaidan uumeniin piiloon. Mikä ihana, täysin turha huolenaihe. Jotain muuta kuin ensi yön takana häämöttävä sairaalareissu.

Kaikkeen sitä elämä kuljettaa. Hetkeen, jolloin mikä tahansa ajatukset toisaalle saava asia saa takertumaan kaksin käsin itseensä ja huokaisemaan huojentuneena. Maailmassa on pieniäkin juttuja. Joita minä saan ajatella. Ei ole pakko olla dramaattinen.

Viikonloppuna kävin tanssimassa, pitkästä aikaa. Join viiniä, heilautin päätäni taaksepäin ja nauroin. Tanssin pilkkuun asti. Lähdin jatkoille syömään yöpalaa. Minuun iski hirveän kova ikävä miestäni. Sellainen olo, että nyt heti on päästävä hänen viereensä. Yksi ystävistäni halasi minua pitkään. Lohdutti, puhui kauniisti ja halasi lujasti. Kävelin kotiin, kellahdin sänkyyni. Tiesin, että minusta välitetään. Että ystävät välittävät. Ovat pahoillaan puolestani. Ymmärtävät, että suren.

Mieli on kutakuinkin sekava, kaiken kaikkiaan. En tunne oloani tasapainoiseksi, vaan hirveän hauraaksi. Luonteeni on muutenkin kovin herkkä, mutta viime aikoina olen tuntenut olevani helposti särkyvä. Yksi odottamaton kolaisu väärään kohtaan ja räsähdän pirstaleiksi.

Enhän minä oikeasti hajoa. Aina tulee seuraava päivä ja paha mieli herää kanssani uuteen aamuun. Niin kauan, kunnes saan tämän selvitettyä itseni kanssa. Niin kauan, kunnes pystyn hyväksymään sen, todella hyväksymään. Että saatan oikeasti jäädä lapsettomaksi. Koko lopun elämäkseni. Mitä on rumien finnipaiseiden maihinnousu sen rinnalla? Kärpäsenpaska meressä. Ei yhtään mitään sen enempää. Siksi sitä on juuri nyt niin oudon lohdullista murehtia.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Kadonnut tasapaino

Mielenterveystyön opintojakso ja tämä elämänvaihe eivät sovi yhteen. Harjoittelupaikan etsin mahdollisimman erilaiselta alueelta kuin mihin oma tilanne millään tasolla viittaa. Opintopsykologi ehdotti harjoittelujakson siirtämistä hamaan tulevaisuuteen, mutta se ei mielestäni ole hyvä ajatus.

Eihän siitä hamasta tulevaisuudesta tiedä hevon kukkuakaan. Silloin saatan hakata päätäni tähän samaan seinään tai elämä voi olla muuttunut kohti parempaa suuntaa tai muuttunut kohti huonompaa suuntaa. Joka hetki olen äskeistä vanhempi ja se ei ole millään tasolla vähäpätöinen juttu.

Kolmekymppinen opiskelija, joka venyttää opintojaan aina uudelleen jonnekin kaukaisuuteen ei kuulosta hyvältä. Psykologi oli kuitenkin huolissaan jaksamisestani ja olen minäkin. Koska menneisyytenikään ei ole varsinaisesti mistään menestyjän päiväkirjasta, minun on pidettävä itsestäni huolta. Mutta hyvinvoinnilleni ei tekisi hyvää enää mikään ylimääräinen opiskelutaukokaan.

Mikä on tässä tärkeintä? Hoidoista selviäminen. Opintojen eteneminen. Parisuhde. Jaksaminen. Itseeni kohdistuvat odotukset ja tavoitteet kuitenkin ovat enemmän kuin jaksaisin. Tiistain lääkäri kauhistuttaa, loputon päivien laskeminen uuvuttaa. Tasapaino on kateissa. Kivi sydämeni päällä painaa minua kasaan.

Pakkanen yltää syvälle sisimpääni asti. Viiltävä kylmyys rikkoo ympärilleni kokoamani suojauksen kerros kerrokselta pieniksi palasiksi ja kouraisee kohti sydäntäni. Tunnen jäätävän puristuksen sisälläni ja vapisen. En edes ymmärrä, mikä minua pitää otteessaan, mitä minä näin pelkään.

Ehkä vain pelkään itseäni.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Lupa pelätä

Olo on raskas. Tunnen olevani taakka, turha, hyödytön. Tunnen, miten paha mieli nostaa päätään.

Tahtoisin mennä piiloon. Jäädä sänkyyn nukkumaan. Ehkä sitten joskus miettiä heräämistä uudestaan. Sama tunne pysäytti kerran elämäni, sysäsi minut raiteiltani. Kadotin itseni, harhailin synkkien ajatusten kehällä ja ihmettelin. Ihmettelin, kuka minä olen, mitä minä haluan, mitä minä osaan. Välillä vastaus oli selvä: en ole kukaan, en osaa mitään.

Sitä aikaa, jolloin jokainen ajatus oli tahmea, sitä en halua takaisin. En se ole minä, se pelokas ja toivoton. Minä olen se, joka tekee kuperkeikkoja nurmikolla ihan vaan nurmikolla kierimisen ilosta. Se, joka kadulla yksin kävellessään yhtäkkiä huomaa laulaneensa vahingossa ääneen. Se, jolle entinen pomo sanoi, että tiskin takana norkoillutta nauruani hän ei unohda koskaan.

Ehkä unohdan sen itse. Unohdan, että nauru on osa minua. Unohdan, että surullinen musta aukko oli vain jotain väliaikasta kurjaa. Unohdan, että minä olen se, joka nauraa.

Pakotin itseni ulos, toisten seuraan. En ehkä halunnut, mutta ajatukseni olivat jotenkin liikaa. Synkät ja omaan itseeni käpertyvät ajatukset. En halua jäädä niihin kiinni. Kavereiden keskellä tunsin itseni jotenkin toiseksi. Vaati hirveästi voimia jutella niin kuin ihmiset keskenään juttelevat. Jokainen ajatus tuntui vaikealta. Jokainen toisten puheisiin reagoiminen pakotetulta. Vaikka ympärilläni oli ihmisiä, joista oikeasti pidän, jotka oikeasti pitävät minusta.

Kai tämä on pelkoa. Seitsemän päivän kuluttua istun sairaalassa kuuntelemassa, kuinka lääkäri kertoo, mitä minulle seuraavaksi tehdään. Istun, enkä osaa kysyä mitään, en kyseenalaistaa mitään. Istun ja kuuntelen, mitä inhottavaa seuraavaksi. Tai vielä kamalampaa, ei mitään. Ei vielä moneen kuukauteen, ei ehkä voida, ei ehditä.

Kyllä minua pelottaa. Kunpa joku sanoisi minulle, että saan pelätä, minulla on oikeus pelätä, tässä tilanteessa kuuluukin pelätä. Että pelon ei tarvitse pysäyttää elämääni. Että nyt voin pelätä seitsemän päivän päähän, mutta sen jälkeistä aikaa ehtii murehtia myöhemmin.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Rakkaudesta

Yksi asioista, joista tässä maailmassa eniten nautin on eräs tietty pieni hetki, joka toistuu elämässäni usein. Kovin pieni ja kovin arkinen, sellainen, jonka tärkeyttä ei välttämättä huomaa. Tai muista, miten sen olemassaolosta saa olla onnellinen.

Olen iltauninen. Mieheni ei. Usein iltaisin könyän sohvanuumeniin peiton tai kahden alle, asettelen pinon tarkkaan valittuja tyynyjä tarkkaan valittuun järjestykseen. Mieheni rojahtaa sohvannurkkaan, katselee ehkä telkkarista mitä tykkää, näprää tietokoneella omiaan. Painan pääni mieheni polvelle, levittelen hiukseni hänen syliinsä, kiskon peiton leukani yli, kipristän villasukkien verhoamat varpaani mutkalle, suljen silmäni ja päästän kaikista huolista irti. Mieheni silittää hiuksiani. Puuhailee siinä tietokoneensa kanssa omia juttujaan, mutta toisella kädellään silittää hiuksiani. Silittää kauan. Nukahdan, mutta jos havahdun unen ja valveen rajamailta hereille, tunnen koko ajan tutun käden hiuksissani. Hitaasti se käsi liukuu ylhäältä alas, yhä uudelleen, yhä uudelleen.

Se on ihanaa. Herkkää. Turvallista. Hellää. En pidä sitä itsestään selvänä, en enää, ehkä joskus pidin. Joka ainoasta illasta, jolloin saan nukahtaa siihen paikkaan, sillä tavalla, saan olla onnellinen. Meillä ei ole lasta, vaikka me molemmat haluaisimme niin kovasti. Mutta meillä on toisemme. Maailmassa on olemassa minua varten yksi syli, johon haluan painaa pääni, yksi syli, johon haluan nukahtaa siten. Yksi käsi, joka silittää hiuksiani niin kauan kunnes nukahdan. Silittää siksi, koska haluaa olla paikalla, kun minä kehrään tyytyväisyydestä itseni uneen.

Jos emme saa ikinä lasta, saammeko me silti toisemme? Osaammeko me rakentaa elämämme toisenlaiseksi kuin sen joskus haaveilimme? Jos emme pysty muuttamaan sitä, mikä meille annetaan, pystymmekö muuttamaan toiveemme? Löydämmekö me toinen toisistamme merkityksen, syyn olla perhe vain kahdestaan? Haluan koko sydämestäni tehdä parhaani sen eteen, että me molemmat haluamme olla me, tapahtui mitä tapahtui.

Juuri sinä hetkenä kun nukahdan, tunnen rakkaan käden kulkevan hiusteni pintaa pitkin niin hellästi ettei mikään koskaan ennen. Juuri sinä hetkenä tiedän.

Tiedän, että tämä rakkaus on vahvempi kuin mikään, mihin olen elämässäni törmännyt. Vahvempi kuin mikään muuri, jonka olen tiellemme rakentanut. Vahvempi kuin mikään este, jonka olen eteemme kasannut. Nyt edessämme on jotain, jota vasten kolhimme itsemme kipeästi, emmekä tunnu pääsevän läpi. Yksin minä en varmasti selviäisikään. Mutta tämä rakkaus auttaa pääsemään eteenpäin. Yhdessä eteenpäin. Juuri sinä hetkenä, kun tunnen rakkaan käden hiuksillani, minä tiedän sen, enkä pelkää.

Siihen hetkeen minä saan iltaisin nukahtaa.