Ääripäissä

Nyt tuntuu jo paremmalta. Toiset ovat viettäneet ensimmäisiä jouluja lastensa kanssa. Toisia, kolmansia ja neljänsiä. Joillakin jopa monta lasta. Sellaisia, joita toivottiin ja sitten he syntyivät. Niin uskomatonta kuin se onkin ja vaikka sen välillä unohdan, niin sillä tavalla useat lapsensa saavat. Eikä se tänään enää tunnu henkilökohtaiselta. Tänään viha jo helpottaa, eikä muiden ilo ole minulta pois.

Toisilla on ollut leikkisä joulu. Minulle on tulossa ihana uusivuosi. Menen keskelle metsää, järven rantaan, mökkiin tärkeiden ihmisteni seuraan. Saan rakkaista rakkaimman pienen lähelleni. Siinä on niin paljon, että toive omasta pienestä on hetkittäin vähemmän raastava. Me kaikki olemme etuoikeutettuja siten, että meillä on toisemme elämässämme. Ihmiset, joiden kanssa jakaa niin monta yhteistä muistoa.

On paljon helpompi olla, kun viha ja kateus laantuvat. Vaihtuvat nauruun ja kiitollisuuteen siitä, mitä minulla on. Minun haavani ovat syviä ja kipeitä, mutta minun onneni on suurta ja pakahduttavaa.

En elä tasaista ja suoraa. Tunteeni kulkevat ääripäissä. Surut tuntuvat suuremmilta, taakat painavammilta. Mutta vastaavasti onnellisuus on veretseisauttavaa, ilo ylenpalttista. Kaikesta huolimatta se on kai siunaus.

Nyt siis joulu on ohi ja sen mukanaan tuoma ahdistus helpottaa. Suuri apu oli tänään tietokoneeni ruudulla ilkamoinut rakas pieni tyttö äiteineen. Kun kuulin heidän äänensä ja näin heidän hymynsä, pahimmalta ololta katkesi samantein terä poikki. En malta odottaa tulevia päiviä. Nyt minun on taas ihan hyvä olla.

Kipeämpää

Olen elänyt monenlaisia jouluja. En usko kiillotettuun idylliin, enkä sellaista edes havittele. En kuvittele sen olevan oma toiveeni. En sellaisen joulun, josta lyödään kynttilänkatkuinen tunnelmakuva facebookkiin ja joku ympäripyöreä imelä teksti perään. Ei joulun tarvitse sellainen olla.

Päällisin puolin nyt on parempi kuin monesti ennen. Puitteet ovat ihan kunnossa. Ei mitään maatamullistavaa. Ei suuntaan tai toiseen. Leppoisaa.

Mutta tämä joulu on kuitenkin toisenlainen. Minä olen toisenlainen. Koko ajan, ihan koko ajan minä nielen itkua. Se hiljaisuus, joka sisimpääni tukahduttaa, se lyö korville ja lujaa. Se tyhjyys, joka syliäni kalvaa, ei ole kovertanut ikinä ennen niin syvältä ja niin ontoksi kuin tänä jouluna.

Olen vihannut koko maailmaa. Kaikkia muita, paitsi niitä, jotka kantavat jouluna painavammaksi käyvää taakkaa mukanaan. Olen vihannut ja kadehtinut jokaista jouluidyllissä elävää. Ihan tasapuolisesti.

Eikä se vihaaminen tee tästä helpompaa. Viha ja kateus vain tarraavat sydämeeni kiinni ja viiltelevät sen haavoja syvemmiksi, kipeämmiksi. Viha ja kateus tekevät oloni pahemmaksi. Mieluummin olisin ilman.

Minun olisi ihan hyvä olla. Elämäni on ihan kelvollista. En voi mitään sille, että tarvitsen enemmän. Vaikka yritän vaientaa sen tunteen, se muuttuu vain suuremmaksi, äänekkäämmäksi. Hetki hetkeltä oman lapsen ikävä on äskeistä suurempi. Hetki hetkeltä se tekee minusta enemmän jonkun toisen, itselleni vieraan. Vihaisemman, surullisemman, ryppyisemmän, kumaramman.

Jokainen ajatus eilen ja tänään on johtanut siihen, että olen tuntenut hukkuvani tähän tyhjyyteen, kaipuuseen siitä, jota ei ole. Haavat ovat käyneet kipeiksi, mutta tänä jouluna kipu on ollut terävämpää kuin koskaan aiemmin.

Juuri nyt tarvitsisin lohduttavaa syliä enemmän kuin milloinkaan. Tiedän, että parin päivän päästä nämä pahat tunteet helpottavat. Mutta nyt en teeskentele, ettei niitä olisi. Yritän kestää sen, että jouluna tämä vain on kipeämpää.

Mahdollisimman hyvää joulua

Ei tunnu joululta. Ei sitten yhtään. Tuntuu vain siltä, että paha mieli kiristää päätä ja vatsaa. Ehkä ensi jouluna.

Tai ehkä ensi jouluna olen töissä. Ja mikäpä siinä.

Jos ensi jouluna meillä on lapsi, on tapahtunut elämää suurempi ihme. Se kummittelee jossain taustalla, vaikka yritän sen kituvan olemassaolon kieltää. Sen mahdollisuus meille ei ole juuri minkään kokoinen. Ei ilman ulkopuolista apua.

Ehkä olisi helpompaa olla, jos sitä onnetonta mahdollisuutta ei olisi. Sitten olisi pakko katsoa silmästä silmään ja sanoa, että ei koskaan. Ehkä siitä toipuisi helpommin. Mutta silti en toivo sellaista, en tietenkään. Vielä jaksan kyllä.

Jaksan vielä vuoden. Ehkä en enempää. Sitten voin antaa itselleni luvan päästää irti.

Ensi jouluna ehkä päästän irti. Siihen asti puristan lujempaa, kaikilla voimillani. Mutta irroitettava minun on niin kauan kuin sitä voimaa on vielä jäljellä.

Aion hiihtää ja poltella kynttilöitä. Istua rauhassa aloillani ja hengittää. Olla olemassa. Etsiä sisäistä onneani. Rakastaa niitä ihmisiä, jotka minulle rakkaita ovat. Niistä rakennan oman jouluni. Toivotan teille kaikille myös mahdollisimman hyvää joulua.

Ei sittenkään

Seuraava pakastetun alkion siirtoyritys loittonee sittenkin kauemmas tulevaisuuteen. Kroppani on kertakaikkiaan päättänyt irtisanoutua minkäänlaisesta yhteistyöstä kanssani. Kun kuukautisia odottaa alkavaksi, ne tulevat jopa viikon myöhässä. Nyt, kun myöhästyminen olisi ollut erittäin suotavaa, ne alkoivat ennen aikojaan. Hormonihoitojen myötä olen menettänyt säännöllisen kuukautiskiertoni. Tilalle olen vastaavasti saanut kivuliaat kuukautiset. Tänään kipu viilsi minut kaksinkerroin, aivan yllättäen.

Ei raskausmahdollisuutta tammikuun alkuun. Helmikuussa olen ainakin ennakolta ajateltuna elämäni haastavimmassa työpaikassa. Ajatus minkäänlaisten hedelmöityshoitojen yhdistämisestä siihen tuntuu vain ja ainoastaan typerältä. Maaliskuussa olen jonkun aikaa lomalla, muualla, poissa. En aio pilata niin kovin kauan odotettua reissuani murehtimalla hedelmöityshoitojen aikatauluja ja kenties menetettyjä mahdollisuuksia. Huhtikuun asun tyystin toisella paikkakunnalla. Hoidoissa ravaaminen on mahdotonta. Toukokuu. Kevät. Jossain kaukana.

Eilen kävin tutustumassa yhteen tulevaisuuden työharjoittelupaikoistani. Koko kävelymatkan kotiin joko pidättelin kyyneliä tai pyyhin niitä karvaisen tumppuni selkämykseen. Paikka oli aivan ihana. Juuri sellainen, josta haaveilen. Ja se paikka oli samalla silkkaa helvettiä.

Alan olla saanut tarpeekseni tästä. On oltava muutakin. En jaksa enää. En jaksa enää määritellä itseäni lapsettomuuteni kautta. En halua suostua siihen. Ja silti teen niin yhä uudelleen.

Olin varoen haaveillut jostain muusta. En enää mistään yllätysraskaudesta. Enhän minä sentään kohtuuttomia kuvittele. Mutta edes siitä alkionsiirron tuomasta mahdollisuudesta. Niistä ihanasta kahdesta viikosta, jolloin saisin helliä ajatusta kohdussani kasvavasta pikkiriikkisestä.

Syksyllä sain elää sellaiset kaksi viikkoa. Jotkut kutsuvat niitä piinaaviksi. Minulle ne ovat pakahduttavan onnellisuuden täyttämä ihana muisto. Ehkä kaikki, mitä ikinä tulen saamaankaan.

Tapaaminen

Lapsettomuus on haastanut minut ylittämään itseni. Etsimään rajani. Yhä uudestaan ja uudestaan.

En ole se maailman sosiaalisin kaveri. Tykkään kyllä ihmisten seurasta, tykkään toisista lähellä. Ystävyys kuuluu arvoasteikossani sinne ihan maailman tärkeimpien asioiden joukkoon. Mutta joskus vieraiden seura pelottaa. Tutummatkin saattavat pelottaa.

Tapasin toisia, blogimaailman kautta tuttuja, mutta kuitenkin tuntemattomia. Se tuntui helpolta. Alkuun jännitti. Mutta tunsin, että minä kelpasin. Tällainen olen ja kelpasin. Ja minua ymmärrettiin ja minun oli hyvä olla.

Se oli tärkeä kokemus. Sen teki mahdolliseksi jokainen paikalla ollut. Ajattelen lämmöllä heitä kaikkia. Ja toivon, että jokainen saisi joskus tuntea olevansa niin hyväksytty kuin minä tunsin olevani tänään. Kiitos.

Rauha

Istun kotisohvalla ja virkkaan. Virkkaan sekä neulon, vuorotellen. Minulla on yhtäaikaa kolme joululahjaa työn alla. Kun kyllästyn yhteen, vaihdan seuraavaan. Lahjat etenevät huimaa vauhtia. Kynttilä loimottaa. Monta kynttilää. Torttutaikina on sulamassa. Kohta leivon sen uuniin. Lämmitän glögiä. Istahdan jalkojeni päälle, pienelle sykkyrälle torkkupeiton alle. Katselen ulos pimeään, katselen pihan kauniita vanhoja lehmuksia, joiden oksia kuorruttaa valkoinen lumikerros. Radiosta soi hiljainen musiikki. Oloni on tyyni ja rauhallinen.

Tätä on onnellisuus. Sydämen rauhaa. Olen lauantai-iltana yksin pienessä kodissamme. Kodissa, jota niin kovasti rakastan. En haluaisi juuri nyt olla missään muualla, en millään muulla tavalla.

Elämä on ainutlaatuinen, kaunis ja arvokas lahja. Tämä on minun ja tahdon elää sen mahdollisimman hyvin. Huomisesta en voi tietää mitään. Voin vain tehdä elämässäni valintoja, voin haaveilla ja toivoa, tavoitella unelmiani. Mutta varmasti en voi tietää, missä huomenna olen.

En ole äiti. En ole se, mitä halusin, haaveilin. Mutta sydämessäni asuu silti rauha. Kaikkien kipeimpienkin hetkien alla se rauha on koko ajan läsnä, pienenä tuikkeena sydämeni sopukoissa. Synkimpinä hetkinä en muista sitä, siksi haluan sanoa sen nyt itselleni, muistaakseni. Ehkä se lohduttaa silloin. Että suru ei ole ainut. On myös onnellisuus. Aina.

Joulunaika

Joulu lähestyy ja minua ahdistaa. Se, miten lähes kaikki elämässäni liittyy lapsettomuuteeni, on ikävää. Se, että liitän mielessäni siihen lähes kaiken senkin, joka ei varsinaisesti liity, on turhauttavaa.

Joulu on hankala ahdistuksen aiheuttaja. Ajatusmaailmassani jouluun liittyy lapset. Joulunaika ei anna unohtaa hetkeksikään sitä, mitä se ei ole.

Nytkin minua surettaa. Suren sitä yksinäisyyden vihlontaa, joka sisintäni tulee taatusti kiusaamaan. Vihloo jo.

Minä haluaisin sytyttää kynttilöitä, kiskoa villasukat polviin asti ja istahtaa pianon ääreen. Istahtaa oma lapsi sylissäni ja laulaa. Laulaa kaikki kauneimmat lastenlaulut ja kauneimmat joululaulut ja kaikki ne muutkin, ne renkutukset ja lällätyksetkin. Istuisimme siinä pianon ääressä sylikkäin ja minun sormeni haparoisivat koskettimilla ja pienen kädet paukuttaisivat pianon laitaa ja me laulaisimme niin että korvissa soisi.

Minä haluaisin kaivaa varastosta esiin kangastilkkuja ja pahvia ja hilettä ja askarrella maailman korneimpia joulukoristeita yhdessä lapseni kanssa. Leikata värikästä kartonkia ja näperrellä maailman hellyttävimpiä joulukortteja yhdessä lapseni kanssa. Leipoa suuren taikinan ja rakentaa maailman hassuimman piparkakkutalon yhdessä lapseni kanssa.

Minä haluaisin eksyä lelukauppoihin ja kirjakauppoihin ja kirpputoreille ja divareihin ja hypistellä kaikkea sitä ihanaa, mitä haluaisin lapselleni antaa. Ehkä päätyisin lopulta hankkimaan jotain hyödyllistä ja jotain täysin turhaa ja jotain omaan silmääni nätiltä näyttävää ja jotain muuten vain sellaista, josta tietäisin juuri minun lapseni pitävän. Paketoisin nättejä paketteja, sieviä kuin karamellit ja piilottaisin ne vaatekaappiini, sinne, mihin tällä hetkellä ivf-roinaani kätken.

Minä haluaisin hipelöidä lapseni kanssa joulukalenteria. Jännittää aamuisin yhdessä, mikä kuva sieltä esiin pilkistääkään. Nytkin minulla on joulukalenteri. Mutta se ei tunnu jännittävältä. Se tuntuu vain säälittävältä. Punatulkku ilmestyy kuusenoksalle, enkeli kurkkaa kannon takaa, mutta minä tunnen olevani säälittävä surkimus. Ei sen ole tarkoitus olla niin. Että minä avaan kuvia aamuisin yksin ja itkeskelen.

Minä haluaisin innostua lumisateesta ja pyydystää yhdessä lapseni kanssa hiutaleita kielenkärkeen. Haluaisin yrittää pyörittää pakkaslumesta lumipalloa ja vaikka tietäisin sen mahdottomaksi, en välittäisi. Sillä jos minulla olisi lapsi vierelläni, minä tietäisin, että ihmeitä tapahtuu.

Minä haluaisin tehdä sen kaiken. Minun kuuluisi tehdä se kaikki. Minä kuulun äidiksi, se on lähtemätön osa minua, minä tunnen sen sisuksissani. Miten voisin olla tuntematta? Joka hetki se tunne on niin kipeä, ettei sitä pysty sivuuttamaan kuin ohimeneviksi tuokioiksi kerrallaan. Ja aina se palaa takaisin. Tuskainen tietoisuus siitä, että näin ei ole, vuosi toisensa jälkeen ei ole.

Joulu lähestyy. Minä olen onneton. Elämä tuntuu väärältä. Ennen joulua iloitsen siitä, että oman lapsettoman jouluni saan viettää oikeasti ilman lapsia. Ei tarvitse luoda kaipaavia katseita toisten lapsiin, ei hymyillä tekohymyä toisten lapsille, ei teeskennellä että kaikki on ihan hyvin.

Kun ei se ole hyvin.

Kaksi ohutta oljenkortta

Aamu alkoi taas kerran puhelulla sairaanhoitajan kanssa. Ääni, joka on niin kovin tutuksi tullut, mutta josta kuitenkin haluaisin päästä jo eroon.

Olen pohtinut paljon ensi kevättä. Sitä, mitä jaksan kaiken muun ohella tehdä. Olen muuttamassa kuukaudeksi töihin toiselle paikkakunnalle, ystävien hoiviin. Silloin minun on ainakin pakko pitää taukoa hoidoista, ihan sama mitä mahdollisuuksia minulle tarjotaan. Ajatus siitä tuntuu helpottavalta. Ei aikatauluja, ei pettymyksiä.

Puhelimen sairaanhoitaja osasi pistää jälleen kerran suunnitelmani sekaisin. Olin ajatellut, että poliklinikan joulutauko on pidempi kuin mitä se sitten kuulemma onkaan. Olin ajatellut, että alkionsiirtomahdollisuus on poispyyhkäisty myös tuosta tulevasta kuukautiskierrosta. Joulutauon vuoksi. Hoitajan ääni muuttikin taas kaiken, antoi yllättäen pienen palan toivoa.

Mikäli seuraavat kuukautiset alkavat sopivasti myöhässä ja mikäli kaikki lääkärin vastaanottoajat eivät ole täynnä, saatan sittenkin vielä päästä yrittämään siirtoa heti tammikuun alussa. Ehkä ja ehkä. Jos ja jos. Kaksi ohutta oljenkortta. Ne minä liimaan iholleni.

En minä pysty elämään täysin tässä hetkessä, ottamaan vastaan sen mitä tulee vasta sitten ajallaan. Epävarma ehkä sai minut taas odottamaan. Kaikki on vielä mahdollista, ihan tässä lähellä jopa. Heti ensi vuoden alussa.

Tämä vuosi on ollut täynnä kipua. Sydäntäni on koskenut ja kroppaani on koskenut. Olen myös ollut onnellinen, onnellisempi kuin aikoihin. Olen rakastanut. Olen löytänyt sisimmästäni jotain tärkeää, tasapainoisemman tavan ottaa elämän kolhut vastaan. Vuoden aikana olen vanhentunut paljon enemmän kuin vuoden. Tunnen sen itsessäni. Eikä se ole ainoastaan huono asia.

Oloni on taas niin hennon toiveikas, että olen herkistellyt koko päivän. Pidätellyt esiinpyrkiviä kyyneleitä. Ehkä jo ihan pian tapahtuu ihme. Se on ehkä taas kuitenkin mahdollista.

Romahdus

Tänä aamuna olin onnellinen. Lauantaista asti etsimäni ovulaatio löytyi vihdoinkin. Etsin, koska se oli ehtona pakastetun alkion siirtoon. Suunnitelma oli yrittää siirtoa lääkkeettömään kiertoon, sulattaa alkuun yksi kolmesta kahden alkion paketistamme ja siirtää molemmat alkiot, mikäli sattuisi käymään niin, että kumpikin selviää sulatuksesta.

Hyvä suunnitelma. Aamutuimaan ovulaation löydettyäni en meinannut pysyä housuissani. Olin niin innoissani. Vihdoin asiat menisivät eteenpäin, vihdoin pääsisimme yrittämään alkioiden sulattamista ja ehkä saisimme siirtääkin jotain. Soitin klinikalle aamulla heti, kun siellä linjat avattiin. Istuin koulun käytävässä sohvalla ja hehkuin.

Puhelin kädessä, yksin käytävässä, kalenteri keikkumassa polvellani. Myötätuntoinen ääni iski tajuntaani jostain kaukaa. Tämä päivä on ainut, jona ovulaatio on este siirrolle. Viikonloppuna klinikka on kiinni ja siirto olisi osunut lauantaiksi, viimeistään sunnuntaiksi. Se siitä. Ensi vuonna palataan sitten asiaan. Tosi ikävä sattuma, mutta sellaisia nämä hedelmöityshoidot ovat pullollaan. Sellaisista nämä hedelmöityshoidot on rakennettu. Ikävistä sattumista.

Istuin ja tuijotin puhelinta kourassani. Puhelu oli päättynyt, mutta puhelin poltti sormiani. Istuin ja silmiä kirveli. Oli kiire jo tunnille, minua odotettiin. Päässä löi tyhjää, sydämessä löi tyhjää. Yritin ravistella puhelun kaiun irti itsestäni.

Painuin luokkaan, avasin silmät poltellen tietokoneen ja aloin kirjoittaa. Aivan niin kuin minun pitikin. Selvisin siitä takaiskusta, ehtisin harmistua sitten myöhemmin, kotona, yksin, rauhassa. Niin minä luulin.

Tunnin päästä päädyin ryntäämään luokasta itkien ulos. Juoksin vessaan itkemään yksin. Yritin itkeä hiljaa, ettei kukaan ympärillä kuulisi. Etten häiritsisi ketään, ettei kukaan vaivaantuisi.

Se, mitä ympärilläni tapahtui, mitä toiset puhuivat, oli vain jotain liikaa. Kaikki menneet kivut ja pettymykset, epätoivo ja pakokauhu, pelot ja painajaiset ryöppysivät jostain niskaani yhtäaikaa. Selkärankani napsahti poikki ja romahdin kasaan. Siinä, toisten ihmisten keskellä. Minä, joka yritän pitää yllä suojausta. Naamiota kasvoillani, muuria ympärilläni. Että saisin pidettyä henkilökohtaisen itselläni, saisin pidettyä julkisen minän tyynenä. Tänään raja tuli vastaan.

Lukitun vessakopin suojassa puristin lavuaarin reunaa ja tärisin. Jalat eivät kantaneet ja lysähdin sinne, yleisen vessan lattialle. Taistelin kyyneleitä vastaan. Yritin olla hiljaa, ettei kukaan vain kuulisi, että itken. Purin hammasta yhteen ja kuivasin silmäni. Kuivasin tarkkaan ne kyyneleet, jotka pääsivät livahtamaan ennenkuin ymmärsin olla varuillani. Ennenkuin ehdin puolustautua niitä vastaan. Jalat tuntuivat heikoilta, kädet tärisivät, mutta kasasin jotenkin suojaukseni takaisin. Sen hennon rippeen, mitä jäljellä oli.

Kävelin muina miehinä luokkaan. Istuin paikalleni ja jatkoin kesken jääneen mandariinin syömistä. Yhä vapisten nypin vihaamiani valkoisia sitrushedelmänhöytyviä pois, mutta ne takertuivat vain mehusta tahmeisiin sormiini. En nähnyt mitään, en maistanut mitään. En katsonut ketään silmiin. Keskityin vain siihen hetkeen, jolloin pääsisin pois, kotiin, turvaan. Hieman myöhemmin halasin yhtä tyttöä, joka pelästyi pahoittaneensa mieleni. Eihän hän mitään pahaa tarkoittanut, minä tiedän sen, eikä se hän ollutkaan. Jostain vain tuli se viimeinen pisara. Se, joka sysäsi minut rajan yli. Ja hän sentään ei teeskennellyt, ettei olisi huomannut. Se oli jo tarpeeksi paljon se. Mutta torjuin hänen myötätuntonsa. Sanoin, että ei tässä mitään hätää ole, että oli vain vähän huono hetki. Halasin ja hymyilin ontosti.

Loppupäivän toimin kuin kone, mekaanisesti tunteita vältellen. Ymmärsin, että kukaan ei taida tuntea minua kovinkaan hyvin. Se on oma vikani. Olen rakentanut itselleni oman etäisyyden puolustuksekseni, mutta heikkona hetkenäni se toimikin minua vastaan, ei suojellut, vaan satutti. Kukaan ei nähnyt, kuinka minuun koski. Kukaan ei tarttunut käteeni, ei kysynyt, mikä hätänä. Jäin yksin.

Taistelin itseni kotiin saakka. Yksinäiseen turvapaikkaani. Nyt saisin täristä rauhassa, romahtaa pois. Itkua ei enää olekaan.

Ei minun pakko olisi olla yksin. Ei minun tarvitsisi yrittää itkeä hiljaa vessassa, ei tarvitsisi yrittää olla häiritsemättä ketään. Ei silloin, kun maailma luhistuu. En haluaisi olla tällainen. Kuoren takana, sulkeutuneena. Haluaisin osata pyytää apua. Haluaisin osata ystävystyä helpommin. Haluaisin pystyä ottamaan ystävyyden vastaan, kun sitä tarjotaan.

Purkillinen nappeja

Eilen järjestelin nappikokoelmaani. Se on vanha kaunis metallipurkki täynnä vanhoja kauniita nappeja. Minun mummini vuosikymmenien saatossa talteen keräämiä.

Nappeja, joita jo lapsena mummilassa ihailin. Järjestelin värin ja muodon mukaan. Tein kauniita kasoja, jonoja, kuvioita. Aina uudestaan ja uudestaan. Mummin nappipurkki oli pienen tytön silmissä uskomattoman hieno aarre. Ja mummin aarteet olivat kaikki käsieni ulottuvilla. Niihin sai koskea, niitä sai hipeltää. Mummi ymmärsi pienen tytön sielua.

Nappipurkki on nyt minun. Se on edelleen yhtä hieno kuin silloin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Se on hienompi. Avaan purkin ja suljen silmät ja nuuhkaisen. Tuoksuu lapsuudelta, mummilta. Tuoksuu pimeiltä talvi-illoilta, jolloin seinäkellon naksuttaessa purettiin mummin mustat nahkasohvat osiin ja möngittiin suureen majaan, jonne mummi antoi vilttejä ja kankaita ja tyynyjä, niin paljon kuin me lapset ikinä tarvittiinkaan. Tuoksuu kirkkailta kesäpäiviltä, jolloin juostiin ympyrää mummin suurella nurmikolla, ilman paitoja, alushoususillaan, juostiin ja tehtiin kuperkeikkoja ja kasteltiin toisemme puutarhaletkulla, kunnes mummi nappasi letkun ja kasteli meitä lisää ja kastui itsekin ja paimensi koko konkkaronkan syömään lettuja ja juomaan vadelmamehua.

Purkillinen nappeja on minun suurimpia aarteitani. Siinä on rakas mummini ja kaikki ne lapsuuden muistot, ne hyvät, joita haluan vaalia. Eilen siirtelin nappeja lattialla edestakaisin ja itkin pikkuisen. Itkin ikävääni. Itkin sitä, jos kaikki katkeaa tähän. Mutta vaikka katkeaisikin, minulla on kauniita muistoja sydämessäni. Ja minulla on purkillinen nappeja. Pienen tytön aarre. Ison tytön kultakimpale.

Tarina, joka täytyi kertoa

Nyt on pakko hieman kehua itseäni. En yleensä koe sitä tarpeelliseksi, mutta nyt on vain pakko.

Olen ylpeä siitä, mitä uskalsin tänään. Puhuin oppitunnilla tahattomasta lapsettomuudesta ja siitä, miltä tuntuu käydä lapsettomuushoidoissa. Siitä, mitä lapsettomia pariskuntia kohtaavan hoitajan olisi ainakin minun mielestäni hyvä ottaa huomioon. Sellaisia asioita, joita vaille itse olen jäänyt ja joita olisin kaivannut. Ja niitä toisia, pieniä tekoja hoitajalta, sellaisia, jotka eivät vaadi kuin pikkuisen huomaavaisuutta, mutta merkitsevät silti kovin paljon.

Minä istuin luokan edessä ja puhuin. Kerroin tarinani, enkä itkenyt yhtään. Aluksi kyllä sydän meinasi lyödä itsensä rinnasta ulos, mutta en välittänyt siitä enää. Olin vilpittömästi sitä mieltä, että minulla on tarina, joka kannattaa kertoa juuri siinä paikassa, siinä hetkessä.

Ja minua kuunneltiin. Minulta kyseltiin. Ihan oikeasti koin tehneeni jotain oikein, tunsin, että minun täytyi voittaa pelkoni ja puhua. Toivon todella, että siitä olisi jotain hyötyä, jonain päivänä, jollekin.

Omien pelkojensa kohtaaminen silmästä silmään on pelottavaa. Kun siitä kohtaamisesta selviää pystyssäpäin, tunne on uskomaton. Tänään minä pystyn mihin vain. Se lannistunut, pelokas, surkea Ainu on poissa ja tilalla on rohkea, vahva, omanarvontuntoinen nainen. Lapsettomuus on ottanut minulta niin hirveän paljon, mutta jotain hyvää se näköjään myös lopulta antaa.

Tärkeä mahdollisuus

Lähipäivinä meillä on koulussa yhden oppitunnin teemana lapsettomuus. Olen tiennyt sen jo pidemmän aikaa ja mietiskellyt kaikessa rauhassa, miltä aiheen käsittely minusta tuntuu.

Tulin siihen ratkaisuun, että minun on pakko sanoa jotain ääneen, näillä tunneilla kun kuitenkin on tapana keskustella kulloisestakin aiheesta, ei vain istua ja kuunnella. Ja tämä on aihe, joka todellakin riipaisee läheltä. Olen myös sitä mieltä, että minulla on ihan järkeviä ajatuksia siitä, mitä tahattomasti lapsettomia työssään kohtaavan hoitajan olisi ehkä hyvä huomioida. Sitten pyörittelin aihetta lisää mielessäni ja itseni tuntien tulin toiseen ratkaisuun siitä, että mikäli en etukäteen hieman suunnittele, mitä sanon, saatan jäädä hiljaa odottamaan oikeaa hetkeä, kunnes huomaan sen menneen jo. Jatkoin pyörittelyä ja päädyin kolmanteen ratkaisuun, jonka seurauksena lähetin opettajalle aihetta käsittelevän viestin.

Tämän kaiken pähkäilyn tuloksena on se, että olen tarjoutunut jakamaan toisille palan hedelmöityshoitoja kokeneen, tahattomasti lapsettoman naisen tarinaa.

Aika jännittävää. Nyt mietin, mitä haluan hoitotyön näkökulmaa ajatellen muille kertoa. Tarkoitus kun ei kuitenkaan ole terapioida, silitellä tai surkutella minua. Eikä luonteelleni ylipäätään ole tyypillistä itseni ylenpalttinen esiintuominen. Koen aidosti tärkeäksi kertoa jotain siitä, miltä tahaton lapsettomuus tuntuu. Tämä on minulle tärkeää. Toiveeni on, että voin pikkuhiljaa kääntää kohtaloni myös jollain tavalla hyödylliseksi. Ammatti-identiteetillenikin tämä tuntuu suurelta asialta. Olen varovaisen iloinen siitä, että sain tällaisen mahdollisuuden. Toivottavasti osaan käyttää sen hyvin.

Kantoliinassa

Tilasin tänään verkkokaupasta kankaisia kuukautissuojia. Niinkuin kestovaippoja vauvoille, paitsi että ne ovat kuukautissuojia naisille. Kankaatkin olivat tyyliltään samoja. Kirkkaita värejä ja metsäneläimiä. Voisivat äiti ja lapsi vuotaa samanlaisiin vaippoihin. Niinkuin jotkut pukevat itselleen ja vauvalleen samasta kankaasta tehdyn pipon. Ovat sitten niin äitiä ja lasta. Imelästi erottamattomat. Ikävöivät heti, kun ovat muualla. Ja huutavat siitä suureen ääneen toisille. Minä tiedän, olen kuullut, kuulin vaikka en halunnut. En silloin, kun itse vuosin verta. Kun itse tiesin menettäneeni omani, niin pienen, ettei se ollut vielä haavetta suurempi. Niin pienen, ettei sitä edes vielä lasketa.

Niin. Se sama nettikauppa möi niitä vauvojenkin vaippoja. Ja vaatteita. Äitiysvaatteita. Imetyspaitoja. Unipusseja. Hoitoalustoja. Kantoliinoja.

Klikkasin kantoliinaa. Klikkasin itseni haavemaailmaan. Onnellinen äiti kantaa lapsensa lähellään. Pieni kulkee pesässä mukana, kuulee sydämen lyönnit. Äiti tuntee lämmön, hengityksen.

Hitto. En minä taida oppia. Haluaisinko edes? En kai. Minä olen haaveellinen. Jalat irti maasta. Se on minua.

Jonain päivänä pieni kantoliinassa, lähellä sydäntäni. Ei ikinä, ikinä milloinkaan samanlaisia pipoja.

Kunpa joku painaisi minut sydäntään vasten. Käärisi suureen riepuun ja heijaisi niin kauan, että surukin keinuisi lopulta pois. Keinuisi loitommas minusta, hetki hetkeltä kauemmas, kunnes se olisi vain pieni piste kaukana metsänrajassa. Vilkuttaisin, lähettäisin lentosuukon hyvästiksi. Pitkän yhteisen matkamme muistoksi. En ottaisi takaisin enää koskaan.

Varovainen ehkä

Ihmeraskautta ei tapahtunut meille. Muille tapahtui ja minun ihmeeni on siinä, ettei pienintäkään kateuden piikkiä löydy tällä kertaa tunteideni seasta, ei vaikka kuinka kaivan. Olen siitä vähän ylpeä. Että lapsettomuus ei ole turmellutkaan minua, että pystyn edelleen tuntemaan myös niitä puhtaita onnentunteita toisten puolesta. Vaikka kateudessa ei sinänsä pieninä annoksina mitään vikaa olekaan, vaikka suurinakin määrinä se on joissain tilanteissa aivan ymmärrettävää ja vaikka se on täysin inhimillinen ja hyväksyttävä tunne, omanarvontunnolleni tekee silti hyvää huomata, ettei kateus enää automaattisesti tule ihan jokaisen raskausuutisen kylkiäisiksi.

Kyllähän minä ihmettä toivoin. Mutta sitä en halua sen enempää miettiä. En jäädä suremaan sitäkin kuviteltua menetystä. Sen sijaan varoen iloitsen: jos kaikki kortit osuu kohdalleen, planeetat paikoilleen, tuulet puhaltaa oikeasta suunnasta ja muut asiaankuuluvat latteudet otetaan huomioon, pääsen sittenkin alkionsiirtoon jo tämän vuoden puolella, ennen joulua. Saan leikitellä ajatuksella kaikkien aikojen joululahjasta. Ehkä.

Aivan hullua. En sure enää varovaisen toivon murskautumista. Sen sijaan iloitsen siitä varovaisesta ehkästä, joka meille sittenkin annetaan.

Yhtä hullua kuin se, kun sairaanhoitaja vilpittömän ilahtuneen kuuloisesti onnitteli minua lopultakin alkaneista kuukautisistani. Me molemmat päivittelimme, että on se sitten hienoa, että alkoivat sittenkin, huhheijaa. Tällaista tilannetta en ikimaailmassa olisi osannut kuvitella silloin joskus ennen. Silloin edellisessä elämässäni. Siinä elämässä, jossa täytyi ehkäistä, ettei vahingossa synny lapsia väärään aikaan tai väärän pojan kanssa.

Minun kuukautiseni eivät ole enää minun oma asiani. Ne on jotain, joka määrittelee viikkojeni rytmin. Jotain, jota analysoidaan yhdessä lääkärin ja hoitajan ja miehenkin kanssa. Ja se on minulle ihan okei. Etenkin, kun kiitokseksi jakamisestani saan vaivojeni palkaksi varovaisen ehkän. Se riittää tällä kertaa.

Sen on pakko riittää tälläkin kertaa.

Vuosi lapsettomuudestani

On kulunut vuosi siitä, kun haravoin netistä erilaista tietoa lapsettomuustutkimuksista, hoidoista, lapsettomuuden kokemuksista ja muusta tähän teemaan liittyvästä. Törmäsin lapsettomuusblogeihin.

En ollut aiemmin juuri blogeja selaillut. Joskus ehkä, kun olen etsiskellyt satunnaisia tarpeenmukaisia reseptejä tai neulomisvinkkejä tai jotain vastaavaa. Käynyt pari kertaa ihmettelemässä, mikä oikein on "muotiblogi", pudistellut päätäni ja todennut, etten taida iästäni huolimatta kuulua kohderyhmään. Mutta en sen enempää. Mitään blogia en ollut ennen seurannut.

Tämä maailma näyttikin houkuttelevalta. Halusin kuulua siihen. Olla yksi heistä, olla yksi teistä. Yritin muistella, miltä tuntui kirjoittaa. Olen kirjoittanut joskus paljon. Oli aika, jolloin kuvittelin tekeväni sitä jopa työkseni. Ja on ollut aika, jolloin olen unohtanut, kuinka se tehdään. Kuinka tartutaan kynään ja annetaan mennä, kunnes vihko on täynnä jotain, joka lähti minusta, ei olisi olemassa ilman minua. Ei kirjoiteta esseitä tai tenttejä, vaan kirjoitetaan omasta sydämestä.

Istuin sohvalla ja hykertelin itsekseni. Kynä ja ruutuvihko olivat vaihtuneet tietokoneeksi, mutta muuten kirjoittaminen olikin aivan ennallaan. Lapsekkaan innostuksen vallassa keksin blogilleni nimen. En malttanut jäädä miettimään. Minun oli kiire. Halusin kirjoittaa heti. Heti. Ja minä kirjoitin. Paljon. Kerta toisensa jälkeen istuin alas ja kirjoitin. Päätin uskaltaa kirjoittaa juuri sillä tavalla, kun hyvältä tuntuu, uskaltaa olla vain oma itseni. Jännitti, kun painoin julkaisu-nappia. Ja olin aina yhtä hölmistyneen innoissani, kun joku kommentoi kirjoituksiani, ilmaisi lukeneensa purkaukseni ja halusi sanoa minulle jotain.

Yhtä innoissani olen edelleen. Enkä tiedä, missä jaksamiseni olisi nyt, jollen olisi saanut päähänpistoa omasta blogista. Niin monta ystävällistä, kannustavaa, minulle osoitettua kaunista sanaa. Niin paljon vertaisia tarinoita. Niin monen naisen sydäntäriipaisevia kertomuksia omasta elämästään. Olen surrut mukana, pelännyt mukana, toivonut mukana ja iloinnut onnesta. Kadehtinutkin, toki.

Ja miten paljon minä olen itsestäni oppinut kirjoittaessani sieluani sanoiksi. Niiden sanojen kautta olen pystynyt kierimään tuskassani, katselemaan elämäni kipeintä kohtaa ja vähä vähältä oppinut kuuntelemaan, mitä se minulle sanoo. Pikkuhiljaa oppinut, miten sitä hoidetaan. Vanhoihin teksteihini en ole pystynyt palaamaan, mutta vielä joskus varmasti. Vielä joskus haluan muistella, miltä se oikein tuntuikaan silloin.

Kiitos kaikille teille, jotka olette lukeneet minun sydäntäni. Tämä merkitsee minulle niin paljon. Ette tiedäkään.

Tai tiedättehän te. Paremmin varmaan kuin kukaan muu. Tuntemattomat, mutta silti jotenkin tutut. Kuin vanhat ystävykset.

Aikalisä

Olen miettinyt, haluanko sittenkään enää jatkaa näitä hoitoja.

Tiedän, että seuraava mahdollisuus ivf:ään on aikojen päässä. Ensi keväänä en mitenkään pysty. Minun täytyy elää. Tulevat työharjoittelut imaisevat koko keskittymiskykyni. Kesällä lapsettomuuspoli on kiinni. Seuraava syksy on kaukana. Nyt tiedän, ettei minua pitkään aikaan tulla tökkimään neuloilla, kyllästämään hormoneilla, ei pumppaamaan munasarjojani jättiläisen sisuskaluiksi.

Ei hoitoja pitkään aikaan. Pakastimessa toki on viisi alkiota, mutta niiden mahdollinen kyytiin saaminen on niin paljon helpompaa. Helpompaa sillä tavalla kuin inseminaatiot olivat, silloin kun nauraen käytiin hakemassa siittiöt kyytiin. Kun oltiin lapsettomia, muttei palasiksi raadeltuja. Ei sekään helppoa ollut, mutta helpompaa.

Ensimmäisen inseminaation jälkeen lääkäri toivotti onnea matkaan sanoen, että toivottavasti raskaus alkaa näin, eikä tarvitse mennä niihin raskaisiin hoitoihin. Hymyilin ja kiitin, mutta oikeasti loukkaannuin. Miten niin raskaisiin hoitoihin? Sehän oli jo raskasta. Sydämeni oli jo raskas. Onneksi en silloin vielä tiennyt, mikä minua odotti. Se oli jo raskasta, kyllä. Mutta painajainen oli vielä edessä.

Viime aikoina olen tuntenut itseni ehjemmäksi. Saan olla taas vain lapseton. Minun ei ole tarvinnut olla enää potilas. Olen niin paljon keveämpi näin. Enkä tiedä, haluanko enää takaisin sinne, missä olen käynyt. Koko tämä vuosi on mennyt joko ivf:ää odotellessa tai lääkehöyryissä tai toipuessa. Pelätessä, odottaessa, toivoessa ja surressa. Ja kipeänä. Niin kauhean kipeänä, mieleltäni ja ruumiiltani.

Haaveeni ja unelmani eivät ole muuttuneet. Mutta haluan elää tämän elämän niin, että pystyn olemaan oma itseni. Että en jäisi pyörimään oman lapsettomuuteni sisälle, oman pienen maailmani vangiksi. Pystyn saamaan aikaan jotain, tekemään hyvää toisille, sitä minä tahdon elämälläni tehdä. Auttaa niitä, jotka apuani tarvitsevat. Sitä varten minun täytyy olla ehjä ihminen. Muuten raahustan vain väkinäisesti eteenpäin. Tai lamaannun paikalleni itkemään.

Minä en tiedä, haluanko hoitoja enää. Juuri nyt, jos minun täytyisi päättää se, minä sanoisin, että en halua. Onneksi minun ei tarvitse. Onneksi voin pitää taukoa.

Tapaaminen

Olemme suunnitelleet Napin hienosta ideasta alkunsa saanutta tapaamista blogikavereiden kanssa. Paikalle on tulossa pieni joukko sekä raskaanaolevia että meitä jotka eivät ole. Tapaamisaika ja -paikka on jo lyöty lukkoon, mutta niitä en viitsi täällä julkisesti sen tarkemmin paljastaa.

Joukkoomme on edelleen lämpimästi tervetulleita kaikki (lapsettomuutta kokeneet) tapaamisesta kiinnostuneet. Olemme suunnitelleet tätä facebookissa suljetussa ryhmässä, joten jos joku haluaa osallistua, voi olla yhteydessä ensin vaikka Nappiin tai Pyykkikseen tai minuun sähköpostin kautta (osoitteeni näkyy tuossa reunapalkissa).

Suunnitelmissa ei tosiaan ole mitään suurta erikoista, vaan ihan pienimuotoista yhdessäoloa ja toistemme kanssa turisemista.

Haaveilua

Näin unta siitä, että olin raskaana ja sain vauvan. Pitkästä aikaa sellainen uni. Ihanan pehmoinen, kepeä, onnentäyttämä uni.

Heräsin hymy huulillani onnenpöpperöstä sekaisin. Käteni hakeutui vatsalleni saakka. Sinne asti ennätin, kunnes tajusin todellisuuden ja unen välisen eron.

Mutta oli se ihana tunne. Sen pienen hetken. Sydän täynnä lämpöä.

Kuukautiset ovat myöhässä. Olisin odotellut niitä alkaviksi jo joskus viime viikon loppupuolella. Odotan siksi, koska tahdon saada ajan pakastetun alkion siirron suunnittelua varten. Enkä ole päässyt vielä puhumaan lääkärin kanssa epäonnistuneesta tuoresiirrosta, enkä epämääräisistä vatsakivuistanikaan. Tarvitsen kuukautiset, jotta voisin varata ajan näille keskusteluille.

Viime yö muutti kaiken. Vanha kunnon toiveikkuus se vain syntyikin, ei unen vauva, vaan toiveikkuus. Kummalliset alavatsan vihlonnat, myöhästyneet kuukautiset. Miten olisi? Olisiko? Ei kai se haittaa, vaikka olen rakastellut mieheni kanssa vain yhden kerran? Se riittää, riittäähän? Ei sillä ole mitään merkitystä, ettei se ole onnistunut ikinä aiemmin. Nyt elän tätä hetkeä. Olen tässä, tänään. Se riittää.

Suloinen, ihana uni. Uni, jonka joskus saatan vielä kirota alimpaan helvettiin. Mutta en tänään. Tänään haaveilen. Pää pilvilinnojen pöhnässä, jälleen. Tänne haluan jäädä.

Pistoksia

Tänään puhuin hoidoista täysin muina miehinä. Ohimennen mainittuna, osana elämääni niin kuin laukkujeni pohjalla aina pyörivät eväs-omenat tai niin kuin ikuisesti sekaisin oleva vaatekaappini tai niin kuin aina lopussa oleva piilolasineste. Täysin arkipäiväisenä siivuna elämässäni. Myöhemmin tyrmistyin viileyttäni.

Kävin hakemassa terveydenhoitajalta rokotuksia. Olin puheliaalla tuulella ja lörpöttelin siitä, miten lihaspistos tuntuu aina pelottavalta. Miten en totu, vaikkei neulat enää pahaa muuten teekkään. Miten erilaista on pistää lääkettä vatsamakkaraan. Miten se on helppoa, mutta lihaspisto jännittää. Miten ivf-lääkkeiden myötä olen pistänyt itseäni paljon, eikä se tunnu juuri missään.

Seiniltä vyöryi päälleni ehkäisyä. Miten huolehditaan ehkäisystä vastuullisesti, miten erilaisia menetelmiä on tarjolla, miten tärkeää on löytää niistä omansa. E-pillerimainoksia pöydällä, kondomeita vieressä, värikkäitä pakkauksia, saa ottaa. Ehkä minulle tuli sellainen olo, että minun täytyy puolustautua niiltä teksteiltä ja kuvilta ja esineiltä. Opiskelijaterveydenhoidon maailma on niin toinen kuin omani. Ehkäisyn tärkeys. Ivf-hoidon mahdollisuus.

Niin, onhan tottakai pistetty noita rokotuksia ennenkin, siitä en tykkää yhtään, ja niin, sitten on se ivf-lääkitys, se on helpompi. Niin minä juttelin muina miehinä.

Nyt ihmettelen reagointiani niin kovasti, että sormenpääni kylmenevät. Ivf on minulle kuin omena laukussani. Yksi osa elämääni. Minä pystyn puhumaan siitä tärisemättä. Ei ala edes palella, ei ennenkuin viiveellä vähän myöhemmin, sitten kun olen jo turvapaikassani, omassa kodissani, sitten kun sillä ei ole enää väliä. Taas yksi uusi askel on otettu. Minä pystyn puhumaan siitä tärisemättä. Kuka haluaisi kuunnella?

Isänpäivä

Isänpäivä. Ensimmäinen isänpäivä, jonka koen vittuiluksi omalle lapsettomuudelleni. Tähän asti isänpäivät ovat tulleet ja menneet. Ennen ei ole ollut mitään ylimääräistä pahaa makua suussa. Ei henkilökohtaisuuksiin menevää, elämän järjestämää kiusantekoa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun isänpäivä tuntuu siltä, että tekisi mieli oksentaa, lyödä kovaa, huutaa vasten jokaisen vastaantulijan naamaa että olen aina vain ilman lasta.

Isänpäivä. Minun lapseni isän päivä. Yhdessä me olisimme tehneet kortin. Se olisi tosi hieno, minun käteni ovat taitavat ja tekisin kaikkeni, että lapseni tuntisi samoin. Ja me leivottaisiin. Suukoteltaisiin mies päästä varpaisiin. Annettaisiin hänen tietää olevansa paras isä, joka tähän maailmaan on ikinä onnistunut syntymään.

Ja me soitettaisiin minun isälleni. Ukille. Kerrottaisiin, miten paljon me rakastetaan. Miten me ollaan maailman onnellisimpia siitä, että me ollaan saatu juuri sellainen ihana höpsö meidän omaksi.

Enkä minä unohtaisi olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että joillakin on, vaikka toisilla ei.

Toisilla ei ikinä.

Rauhaton

En saa hetkeäkään rauhaa omalta lapsettomuudeltani. Elämässäni on meneillään vaihe, jossa jokainen asia muistuttaa siitä, mikä sisimmissäni on kaikkein kipeintä.

Olen kuvitellut olevani jo suhteellisen vanha tekijä. Kokenut lapsettomuuden asiantuntija. Sellainen, joka on tuntenut kaikki mustimmatkin, ikävimmät tunteet. Käynyt läpi toivon ja epätoivon heittelyt. Antanut kroppansa toisten kajottavaksi, sulkenut silmänsä ja yrittänyt unohtaa.

Vielä mitä. Aivan uusi, hävytön ilkeä peikko kuiskasi aamulla korvaani. Uusi kateuden tunne, sellainen joka sai kätenikin tärisemään. Niin ilkeitä ajatuksia yhtäkkiä, varoittamatta sisälläni. Ja ihan todellista, fyysistä kipua aiheuttava tietoisuus siitä, mitä vaille olen jäänyt, mitä vaille saatan ikuisesti jäädä. Miten meidän koti on tyhjä, meidän elämä on tyhjää, miten kukaan ei odota minua kotiin, ei juokse syliin, ei suukota poskeani märäksi. Miten en ole kenellekään se ainut, joka joinain iltoina kelpaa peittelemään, halaamaan hyvää yötä. Miten en ole äiti kenellekään.

En halua nähdä toisten idylliä. En halua nähdä sitä, miten ollaan äitejä. Mutta en voi välttyä siltä missään. En edes lukitsemalla itseni kotiin, jäämällä peiton alle itkemään. Tyhjä koti huutaa sitä kaikkein vahvimmin. Seinien hiljaisuus on kaikkein äänekkäin epätoivon parkaisu. Ja koko ajan tuntuu siltä kuin minulla olisi tikkuja sydämessä. Että sydämeen sattuu ja kutittaa ja kaivertaa, että haluaisin repiä rintani auki ja raapia. Raapia niin kauan, että se menee pois, että tämä helvetti menee edes hetkeksi pois. Että lopulta unohtaisin olevani lapseton, unohtaisin haluavani olla äiti. Että saisin rauhan, edes pieneksi hetkeksi.

Ja tällaisella hetkellä kateus hiipi olkapäälleni ja kuiski korvaani myrkyllisiä sanojaan. Nyt tuntuu, että en sittenkään jaksa.

Sisäistä voimaa

Olen käynyt opintopsykologin luona juttelemassa siitä, miten sekaisin lapsettomuus on elämäni pistänyt ja miten kaikkein kaoottisin olotila saataisiin jotenkin hallintaani. Juttelemme paljon siitä näkökulmasta, miten minun pitäisi pystyä antamaan itselleni sekä lupa surra että lupa olla jaksamatta väkisin kaikkea. Jotta elämä ei aivan pysähtyisi enkä minä uupuisi.

Viime viikolla itkin siellä ensimmäistä kertaa. Enkä itkenyt kertoessani epäonnistuneesta hoidosta. Enkä kertoessani siitä, miltä tuntuu istua luennolla kuuntelemassa jotain, joka on kuin suoraan minun elämääni kuvaavaa, mutta samalla jotenkin niin onttoa ja kylmää, aivan kuin kriisin henkinen puoli olisi puhallettu sammuksiin ja tutkittaisiin vain fyysistä puolta. Enkä itkenyt silloinkaan kun puhuin siitä, miten pelottaa, jaksanko valitsemallani uralla ja miten menneet epäonnistumiset itseasiassa painostavat tällä kertaa onnistumaan.

Itkin puhuessani siitä hetkestä, kun toivoa positiivisesta tuloksesta ei enää ollut ja lähdimme miehen kanssa kahdestaan kävelylle. Siitä, kun toisen sanat antoivat voimaa ottaa askeleita eteenpäin, voimaa nähdä ympärilleen. Yhtäkkiä sisimpäni oli täysin paljaana, eikä minulla ollutkaan enää tarvetta häpeillen piilottaa sitä, ei niinkuin yleensä piilotan.

Vapauttava tunne. Se, että sain sanottua ääneen sen hiljaisen voiman, mikä on alkanut virrata miehen ja minun välillä. Se voima on syntynyt suuresta surusta, suurista toiveista, suurista peloista, suurista pettymyksistä, suuresta rakkaudesta. Tunnen olevani suojassa se rinnallani.

Minun on aina ollut vaikea hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen. Minussa asuu hauras tyttö, joka tahtoo välillä epätoivoisestikin miellyttää muita, tahtoo olla sellainen millaisen muut odottavat olevan, tahtoo että toiset pitäisivät eivätkä sulkisi ulkopuolelle. Aina olen tuntenut olevani hieman reunalla, olevani hieman erilainen kuin toiset. En ikinä aivan kuulu joukkoon, en vaikka yritän välillä niin kovasti, että hukkaan todellisen itseni yrittäessäni vimmaisesti kuvitella, mitä muuta minulta odotetaan.

Nyt olen saanut itseeni sellaisen voiman, että tunnen pystyväni ehkä vihdoin hyväksymään itseni näin. Että en ole se kaikkein iloisin, kaikkein puheliain, en se kaunein tai hauskin tai älykkäin. Että tällainen vertailu minun täytyy pyyhkiä pois mielestäni. Minun ei tarvitse olla mitään suhteessa muihin ihmisiin. Minun arvoani ei mitata sillä, mitä muut minusta ajattelevat tai miten minä kuvittelen muiden ajattelevan. En ole piiruakaan huonompi muita. Ja todellinen vertailu elää vain minun oman pääni sisällä.

Sen voiman ymmärtäminen sai minut itkemään vapautuneesti, vihdoin. Itkin ja avasin itseäni ja hymyilin samalla. En ole velkaa kellekään tästä elämästäni. Minun ei tarvitse elää tätä kenenkään toisen mielen mukaan. Olen mikä olen, välillä puhun liian vähän, välillä liikaa. Sieluni on levoton, minun on hankalaa saada aloittamiani asioita valmiiksi. En ole aina järin sosiaalinen, tykkään olla omissa oloissani omassa kodissani. Tykkään joskus viisastella silloinkin, kun pitäisi olla jo hiljaa. Pelkään torjutuksi tulemista. Ja edelleen toivon muiden pitävän minusta, mutta kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi pitää itse itsestäni.

Taidan pikkuhiljaa oppia pitämään.

Varpaat

Muutamalla opiskelijalla on ollut parina viime päivänä vauva mukanaan oppitunneilla. Näihin päiviin on kuulunut pienten ääntelyä, ryömimistä, tutkimista. Katkoja kesken luennoinnin, äitinsä syliin nukahtavaa lasta.

Tänään täysin vieras pikkuinen tarttui minua yhtäkkiä varpaasta. Konttasi lattianrajassa tutkimusretkeään ympäri luokkahuonetta. Pieni käsi puristi ja utelias katse haki omaani. Varpaani pienessä kädessä, silmäni vangittuna kysyvään katseeseen. Minä kumartuneena lasta kohti, sulamassa pienen vilpittömään hymyyn. Luottavaisuuteen siitä, miten ilman muuta tuo tuossa, tuo täysin vieras iso ihminen antaa tutkia varvastaan ja vastaa hymyyn hymyllä, hyväntahtoisuuteen hyväntahtoisuudella.

Kyllä minä näistä hetkistä selviän. Siitäkin, miten minun oma reviirini hajoaa. Miten etukäteen yhdenlaiseksi kuviteltu luokkatila muuttuukin varoittamatta lapsen täyttämäksi. Kahdella vauva mukanaan, yksi näkyvästi raskaana.

Minä näkymättömästi lapsettomana.

Pieni tarttui varpaaseeni, eikä voinut tietää, että siitä johti suora reitti sydämeeni. Luottavainen, suloinen pieni.

Ja minä haluan olla jokaikisen pienen ihmisen luottamuksen arvoinen. Minun varpaisiini saa tarttua, aina.

Paikka nimeltä lapsettomuus

Olen niin kyllästynyt tähän. Kaikkeen tässä paikassa nimeltä lapsettomuus. Haluan täältä pois. Pois pois pois. Haluan ravistella tämän irti minusta, en kestä enää, en kestä, kun se hengittää niskaan ja painostaa ajattelemaan vain itseään. Pakottaa pyörittämään koko maailmaa itsensä ympäri. Ympäri kerta toisensa jälkeen, ympäri ympäri ympäri niin, että minua huimaa jo liikaa ja kohta varmasti oksennan, jos en pääse tästä pois.

En jaksa enää surra. En istua kyydissä ja odottaa, mihin tunteet tänään tempaistaan. Mennäänkö ylös vai alas? Ja kuinka kovaa tällä kertaa? Pudotaanko niin, että rämähtää, niin että maahan paiskautuessa sisin muljahtaa pois sijoiltaan, halkeaa kahtia, murtuu osiin? Vai ollaanko tyyniä, vaaleita ja viileitä, naamio kasvoilla hymyillään toisille, että voi kamala ja voi ihana ja onhan tämä nyt elämää sentään hyvänen aika?

Haluaisin jo ajatella muuta. Mutta miten minä voin? Juuri nyt on sen hetken aika, että minä ajattelen lasta. Lapsi. Lapseton. Vajaa. En jaksa tätä, mutta en voi muutakaan.

Miten minä voisin ajatella muuta? Tämä elämä tässä näin, tämä on lapsettoman elämää. Lapsettomuus. Hirveän ruma sana. Hedelmättömyys. Yksi kauheimmista. Perhesuunnittelu. Niinpä niin. Ovulaatio, kohtu, sisätutkimus, ultraääni, kuukautiskierto, munarakkula. Kaikkien niiden ympärillä pyörin kahlittuna liekaan, enkä pääse irti.

Äiti. Se sana kaikuu jostain tajuntaani, kuulen sen tänne asti, tänne paikkaan nimeltä lapsettomuus. Se sana herättää minussa hiljaisen kapinan. Kutsuu luokseen. Sen vuoksi on pakko jaksaa. Vaikka haluaisin hakata tämän kaiken palasiksi, päästää itseni vapaaksi ja häipyä. En katsoisi enää taakseni, en koskaan. Minä jään, koska kuulen sen sanan vielä. Se on kaiken tämän arvoinen. Äiti.

Suru

Suru tuli jotenkin viiveellä. Tänä aamuna tuntui pahalta, uneksin yöllä kai turhan suloisia unia. Vahva tunne siitä, ettei pakastimen aarteet haaveita suuremmiksi tule koskaan kasvamaan puristi rintaani uudella voimalla.

Tai ehkä tämä johtuu ensi kevään lähestymisestä. Sen tiedostamisesta, että joudun tiukkaan paikkaan, tosin itse olen itseni sinne johdattamassa. Työharjottelu vie minut työskentelemään vastasyntyneiden pariin, monta kuukautta pieniä ihmisiä ja niitä kaikkein pienimpiä. Heidän perheitään, heidän toiveitaan, ilojaan, surujaan ja pelkojaan. Saan kokea, miltä se oikeasti tuntuukaan. Ja pystynkö minä siihen. Olenko niin vahva kuin olen viime aikoina tuntenut olevani?

Ajatus adoptiosta on hiipinyt mieleeni useammin kuin ennen. Jonain päivänä, kun on sen aika, kun lapsettomuus ei ole enää akuutti suru, kun hoidot eivät enää kuulu elämääni. Sitten olen toivoakseni valmis katsomaan, mihin se polku meidät johtaa.

Sitä ennen kuitenkin yritän toteuttaa haaveeni. Tämän toisen haaveeni, sen pienemmän. Yritän opiskella opintoni loppuun ja olla ammatiltani kätilö. Se haave kasvaa koko ajan merkityksellisemmäksi. Samalla tärkein haaveeni muuttuu muodoltaan sumeammaksi ja alkaa vähä vähältä käydä niin hennoksi, ettei siitä meinaa saada enää kiinni silloin kun haluaisi. Mutta vielä en ole valmis antamaan sen mennä menojaan.

Tänään suru saavutti minut. Annan sen kietoa kätensä kaulani ympärille, en vastustele. Sillä lopulta se päästää irti. Sitten, kun sen on aika mennä.

Hiukset

Lakkasin värjäämästä hiuksiani viime talvena. Hedelmöityshoidot olivat alkaneet ja halusin tehdä epämääräisesti jotain rauhoitellakseni epävarmuuttani. Päätin, etten värjää tukkaani enää. Että palataan luontoon, vältetään turhia ylimääräisiä kemikaaleja. Sitä paitsi raskaana ollessani en värjäisi kuitenkaan.

Myöhemmin, kun hoito toisensa perään epäonnistui, minä häpesin ja vihasin ajatuksiani hetken. Miten saatoin sellaista miettiä? Miten saatoin kuvitella, että olisin raskaana ja että tekisin jotain siksi, jotta voisin sitten raskaana ollessani jatkaa sitä hyvillä mielin?

En kertonut kellekään, miksi tukkani tummuu, miksi ihan oikeasti. Että se on yksi itselleni rakentamistani oljenkorsista, joihin tarttua.

Nämä hoidot ovat muuttaneet ulkonäköäni. Olen lihonut ja tukkani on värjäämättömyyden vuoksi tummempi kuin ennen. Näytän useammin surulliselta kuin ennen, katoan välillä omaan maailmaani, vaikka pitäisi olla läsnä tässä oikeassa todellisuudessa. En tiedä, huomaako kukaan muu. Eiväthän ihmiset katsele toisiaan siten. Mutta minä näen muutoksen ulkomuodossani.

Sisältäni hoidot ovatkin sitten laittaneet enemmän uusiksi. Etenkin sen, miten minun on ollut pakko taipua kaiken tämän edessä. Valinnat, joita teen, eivät ole niitä, joita joskus kuvittelin. Voin valita, lähteäkö hoitoihin vai ei. Voin valita, yrittääkö nyt vai myöhemmin. Voin valita, jaksanko yhden, kaksi vai kolme koeputkihedelmöitystä. Ja olen kiitollinen siitä, että tämä kaikki on ollut mahdollista. Mutta aikataulut, muutokset, lääkkeet, sairaalareissut, kivut, paineet, pettymykset, toiveet, syyllisyys, toimenpiteet, laskut ja monet muut on vain otettava vastaan, kyseenalaistamatta. Sen jälkeen, kun olen tehnyt päätöksen yrittää, en enää hallitse suuntaa. En usko olleeni koskaan koppava enkä ylimielinen elämää kohtaan, mutta pienempikin nöyrtyminen ja nöyryytys riittäisi elämän pohjaksi.

Hiukset ovat kuitenkin jotain, minkä päätin ihan itse. Kukaan ei käskenyt eikä neuvonut. Se oli ikioma ajatukseni ja valintani. Siksi ne ovat minusta juuri nyt niin ihanat. Minun pienen pieni salainen voitonmerkkini. Merkkini siitä, että tämä elämä on kuitenkin lopulta minun omani, ei lapsettomuuden tai hedelmöityshoitojen vaan minun.

Maailma ei romahtanutkaan

Oloni on ihmeellisen tyyni. Viime keväänä, kun hoito jouduttiin täysin yllättäen keskeyttämään, tuntui pahalta. Hirveän paljon pahemmalta kuin sitä pystyy enää jälkeenpäin edes muistamaan, saati siitä mitään tietämättä kuvittelemaan. Olin lyöty, murtunut, kuilun partaalla. Nyt on toisenlaista.

Eilen aamuna puhuin hoitajan kanssa täysin rauhallisesti. Myöhemmin itkin pikkuisen. Muutama kyynel sen muistoksi, mitä viikko sitten vielä niin kovasti toivoin. Niiden toiveiden hajoaminen ansaitseekin kyyneleitä. Nyt oloni on ihmeellisen keveä, surullinen toki, mutta samalla keveä.

Ehkä olen päässyt jonnekin eteenpäin. Sisälläni on vankkumaton varmuus siitä, että elämäni menee lopulta hyvin. Ei siten, miten toivoin. Ei siten, miten tarvitsen. Ei siten, miten tunnen olevani luotu elämään. Mutta riittävän hyvin, kuitenkin.

Eikä välttämättä koskaan hyvin niin, että saisimme lasta hoidoilla. Eikä välttämättä koskaan hyvin niin, että saisimme adoptoida. Mutta ehkä meistä tulee jotain muuta. Meidän kahden aikuisen perhe on varmasti lopulta ilman omaa lastakin tarpeeksi ehjä. Me olemme ihan oikea perhe näinkin. Ja mihin kaikkeen me yhdessä vielä päädymmekään. Ja mihin kaikkeen minä vielä omin jaloin pystyn kulkemaan. Minä, kaikkien pelkojeni keskelläkin lopulta itsenäinen, vahva nainen.

Tunnen olevani tasapainoisempi kuin aikoihin, tasapainoisempi kuin pystyn muistamaan ikinä olleeni. Tunnen olevani yhtäaikaa surullinen ja onnellinen, eivätkä nämä kaksi tunnetta riitele keskenään, eivät sulje toisiaan pois. Pääni on pystyssä. Luotan vihdoin itseeni, luotan tulevaisuuteen.

Surusta en tule koskaan pääsemään kokonaan irti, en siitä surusta, jonka otan kantaakseni, jos lasta emme ikinä saa. Minä olen kuitenkin sellainen ihminen, jonka sydän kuuluisi äidin sydämeksi. En minä haluaisikaan sitä puolta itsestäni pois, se on yksi parhaista puolistani. Mutta jos äitiä minusta ei tule, pystyn elämään silti ja pystyn nauramaan elämäni läpi. Nyt minä tiedän sen. Aiemmin en tiennyt. Aiemmin luulin, että maailmani romahtaa. Aiemmin luulin, että minä romahdan.

En osaa sanoa, mistä tämä varmuus on minuun tullut. Minä vain tiedän, että elämä jaksaa kantaa minut ja minä jaksan kantaa elämän.

Se on poissa

Hetken aikaa sisälläni oli pikkuriikkistäkin pienempi vauvanalku. Vasta muutaman solun kokoinen, mutta silti siinä oli jo valmiina kaikki. Siinä oli puolet minua ja puolet miestäni. Minun kohdussani.

Nyt se on todistetusti mennyt pois. Se on poissa. Sitä ei enää ole, siitä ei ikinä kasvanut pikkuriikkistä pientä enempää. Ei tullut vauvaa, ei lasta, ei uutta ihmistä.

Mutta pienen hetken ajan sain pitää lähelläni unelman hänestä. Hetken aikaa se kaikki oli konkreettista. Sain ajatella, että ihan oikeasti sisälläni on nyt jotain. Jotain, joka yrittää tarttua kiinni. Jotain, jonka tarkoitus on kasvaa uudeksi elämäksi.

Ei tullut uutta elämää. Mutta unelma oli todempi kuin milloinkaan.

Kun kesä päättyi ja alkoi uuden hoidon konkreettinen odotus, olin toiveikas. Siitä tuntuu kuluneen kauan, vaikka se on tuossa ihan oven takana. Tunnen itseni vanhemmaksi kuin silloin. Huoli on taitellut silmäkulmiini pikkuiset rypyt muistoksi tästä, muistoksi ensimmäisestä loppuun asti saatetusta koeputkihedelmöityksestämme.

Ja sisälläni oli hetken aikaa jotain, josta olisi voinut kasvaa meidän lapsemme. Sen ajatteleminen tuntuu kipeältä ja suloiselta. Hetken aikaa se oli todellista.

Mutta nyt se on virallisesti ohi.

Irti

Aurinko paistaa. Ulkona on niin kaunista, että silmiä häikäisee. Kohta lähden ulos. Ihan kohta. Haluan hengittää kehoni täyteen raikasta ilmaa. Haluan tuntea, kuinka se virtaa suonissani. Haluan puhaltaa tämän ummehtuneen kuonan pois minusta, jättää sen kellastuneiden lehtien sekaan muuttumaan mullaksi, haluan sen mihin tahansa pois minusta.

En aio enää huijata itseäni. Verta ei ole vähän. Sitä on paljon. Aamulla otin vielä kiltisti keltarauhashormonia ihan niinkuin lääkäri määräsi. Näin vahingossa katseeni vessan peilistä jynssätessäni veren muistoa irti sormistani. Katse täynnä ahdistunutta surua. Päätin, että nyt saa riittää.

Negatiivinen raskaustesti perjantaina ja verta lauantaina. Sunnuntaihin asti minun piti odottaa, että pystyn luopumaan. En ole raskaana. Huomisaamuna menen vielä veritestiin, mutta sen tulokselta en odota enää mitään.

Tunnen oloni niin tunkkaiseksi ja raskaaksi. En edes itke. Mitä se hyödyttää? Itken sitten, kun siltä tuntuu. Ihan sama, missä silloin satun olemaan. Saan itkeä, jos se sillä hetkellä helpottaa.

Aurinko paistaa. Ulkona on niin helvetin kaunista. Täydellinen päivä olla raskaana. Täydellinen päivä päästää irti.

Verta, kipua, toivoa

Verta. Pieni verinen häivähdys, mutta verta se on yhtäkaikki.

Kipua. Polttavaa kipua alavatsallani. Täysin erilaista kuin punktiota edeltävään ja sen jälkeiseen aikaan liittyvät kivut, joiden kanssa viime viikkoina olen elänyt.

Toivoa. Vähä vähältä yhä pienemmäksi sulavaa toivoa siitä, että haaveet voisivat muuttua todellisuudeksi.

Kaksi viikkoa

Olin yhdeksäntoista, kun ensimmäisen kerran rakastuin mieheeni. Tapasin hänet ja rakastuin, niin yksinkertaista se oli. Mies, joka puhui ja kuunteli, oli fiksu ja hauska, arvomaailmaltaan sieltä mistä minäkin. Huvitellut lapsena lukemalla Grimbergin Kansojen historiaa, aivan niin kuin minäkin. Kuinka usein sitä tapaa miehen, joka on lapsena lukenut Kansojen historiaa? Ja hän oli mies, joka tiesi haluavansa lapsia, mieluummin nuorempana kuin vanhempana.

Vuodet kuluivat. Välillä en muistanut, miltä tuntui rakastua. Unohdin, miksi halusin juuri tämän miehen. Mutta nyt olen kolmekymmentä. Olen rakastunut uudestaan ja oppinut rakastamaan pelkäämättä. Tiedän, että hän olisi maailman paras isä. Ja hän haluaa olla sitä juuri minun lapselleni.

Eilen kävin koululla juttelemassa opettajan kanssa. Sellainen rutiininomainen, jokasyksyinen keskustelu. Pillahdin itkuun. Opettaja katsoi suoraan silmiini ja näki minut niin kuin ei moni näe. En koskaan unohda, mitä hän minulle sanoi. Miten hän minua lohdutti. Se hetki on minun ikiomani. Sen hetken jälkeen näen ympärilleni hieman uudella tavalla.

Alkionsiirrosta on kulunut kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa sitten perjantaina tähän aikaan halusin lähteä jo kotiin. Toipumaan ja odottamaan. Raskaustestipäivä osui sunnuntaille, joten minua kehotettiin menemään vasta maanantaina. Ei aiemmin. Kaksi viikkoa olen odottanut ja ollut kipeänä raskaasta hoidosta.

Tänä aamuna en malttanut. Halusin tietää, missä minä olen. Halusin tietää, voinko varovaisesti liittää itseeni sanan "äiti", voinko piirtää eteeni sanan "raskaana". Pissasin kertakäyttölasiin, sellaiseen muoviseen. Testi oli kapea liuska, siinä oli sininen pää, joka odotti seurakseen punaisia viivoja. Se oli halvin, mitä kaupasta löysin.

Yksi viiva. Negatiivinen.

Unia

Näen yleensä paljon unia. Ennen punktiota näin kaksi erityisen hassua, ensimmäisen kirjoitin tänne, jälkimmäistä en vielä.

Olin jälleen kerran punktiossa, tutkimuspöydällä. Lääkäri alkoi sättiä minua. Meuhkasi, että miksi en ole käynyt vahaamassa alapäätäni ennen operaatiota. Että brasilialainen vahaus kuuluisi itsestäänselvyytenä jokaisen asiakkaan itse huolehtimiin etukäteisvalmisteluihin. Että enkö ajattele ollenkaan hänen työolojaan, ei se helppoa ole päivästä toiseen toisten ihmisten karvaisia römpsiä kaivella.

Se oli hassu uni. Tulin hyvälle tuulelle. Ja nauroin itselleni. Nauroin koko hedelmöityshoidoille. Mutta viime yönä näin toisenlaisen. Heräsin hikisenä, ahdistuneena, lannistuneena.

Unessa olin synnyttämässä. Kaikki meni aluksi hyvin, mutta lopulta synnytinkin suuren kiven.

Kätilö kertoi, että se kuuluu vaiettuihin ivf-hoitojen sivuvaikutuksiin. Että joskus stressi ja huonot munasolut toimivat yhdessä siten, että alkio muuttuukin kiveksi ja raskaus toimii apukeinona henkisten taakkojen muuttamiseksi fyysisiksi taakoiksi. Kiveksi, joka on konkreettinen ja siten helpompi kantaa. Että sen ansiosta tahattomasta lapsettomuudesta toipuminen saattaa olla helpompaa. Että minun ei tarvitse ollenkaan näyttää surkeaa naamaa vaan pitäisi pikemminkin olla tyytyväinen.

Ja lapsettomuushoitoihin ei kannattaisi enää palata. Kiven synnyttäminen on lopullista. Ja adoptiohaaveet, ne saisin myös unohtaa. Kiven äiti ei kelpaa adoptioäidiksi.

Jaksa vielä hetki

Jos äitiystyön luennot ovat olleet raskaita, niin naistentautien luennot ne näköjään raskaita ovatkin. Luennot alkoivat tänään, loppuviikko käydään läpi pelkkiä naistentauteja. Ajoitus ei juuri voisi huonompi olla.

Tämänpäiväisten luentojen päätteeksi luennoitsija ohimennen totesi, että hedelmättömyydestä ja lapsettomuushoidoista ei oikeastaan mitään tällä kurssilla käydäkään läpi. Että oli hän sitä miettinyt, mutta se aihe ei kuitenkaan kuulu kurssisisältöön. Niinpä niin. Ei ylitä uutiskynnystä.

Istun paikallani kivettyneenä ja nieleskelen. Yritän kestää vielä hetken. Jos tämän hetken jaksan, ehkä seuraava on jo nopeammin ohi. Silmieni edessä vilisee sanoja, tuttuja hormonihoitoihin kuuluvien lääkkeiden tuoteselosteista. Tuttuja sanoja niistä tiedonmurusista, joita olen raapinut hädissäni itselleni, joihin olen takertunut, kun olen epätoivoisesti halunnut tietää, kuka minä olen. Tutut sanat sekoittuvat korvissani puuroksi, saavat minut pakenemaan suojakuoren alle, pakottavat väkivalloin tunteeni piiloon vielä hetkeksi.

Jos tämän hetken jaksan, ehkä seuraava on jo nopeammin ohi. Ehkä seuraava on jo helpompi. Jaksa vielä hetki. Ehkä seuraava hetki on vihdoin se hetki, jota olen odottanut kaikki nämä vuodet.

Pelkoja

Tänään olen ollut allapäin. Itku kurkussa moneen kertaan. Pelkään niin kovasti, ettei tästä tullutkaan mitään.

Tiedänhän minä, että on aivan turhaa etukäteen murehtia ja surra. Ihan yhtä hyvin onnistuminenkin on mahdollista. Enää ei tarvitse edes odottaa kauaa, vastaus on jo melkein käden ulottuvilla.

Mutta jos vastaus ei olekaan se, jota sydän syrjällään odotan. Jos vastaus on ei. Miten sen kestän?

Tunnen olevani ulkopuolinen omassa elämässäni, omissa ympyröissäni. Loppuviikosta matkustin junalla matkaseuralaiseni vuoksi lastenvaunussa. Hätkähdin siitä kitkerästä voimasta, jolla vieraat riehuvat lapset ärsyttivät minua. Sain kuulla yhden etäisen tuttavan saaneen lapsen. Olankohautus. Koulussa muut höpöttävät niitä näitä, tärkeitä asioita omista elämistään, omia arkisia juttujaan. Tunnen olevani totaalisen ulkona. Tunnen, että ketään ei kiinnosta tämä viime aikoina ilmestynyt säikähtänyt olemukseni, ei pakotetut hymyni, ei väsymykseni. Miksi kiinnostaisikaan? Tunnen, että heidän elämänsä ei voisi olla kauempana omastani, että kukaan heistä ei voi aavistaakaan, miten rikki olen. He ovat mukavia ihmisiä, mutta heidän keskellään tunnen olevani yksin.

Ja minä olen kuitenkin aina pitänyt itseäni empaattisena. Sellaisena, jota kiinnostaa toisten tekemiset, toiset ihmiset. Sellaisena, joka ei vertaile toisten suruja omiin, ei edes tietämättömyyttään aliarvioi toisten mahdollisia ongelmia ja nosta omiaan jalustalle, muita suuremmiksi. Nyt näen kuitenkin vain oman suruni, oman pelkoni. Minun on todella paha olla. En halua käpertyä itseeni.

Malttamattomuus

Tänne asti olen selvinnyt todella hyvin. Punktion ja alkionsiirron jälkeiset kivut sekä kyläilemässä ollut vilkas pieni ystävä ovat yhdessä pitäneet huolen siitä, että mahdolliseen raskaaksitulemiseen liittyvä jännitys on oikeastaan pysynyt poissa. Tai jos ei ihan poissa, niin ainakin maltillisesti taustalla.

Nyt koti on tyhjä. Tai eihän se tyhjä ole, on minä ja mies ja niin kovin hiljaista. Viime yönä näin ensimmäisen unen. Unen, jossa tein raskaustestin, joka oli positiivinen. Unen, josta en olisi halunnut herätä. Tänä aamuna oli pieni hetki ennenkuin palasin todellisuuteen ja valvemaailmaan. Sen pienen hetken ajan luulin unen olevan totta. Se oli ihana hetki.

En ole niitä ihmisiä, jotka laskevat maanisesti päiviä. Ehkä on kulunut jo liikaa aikaa, ehkä olen odottanut jo liian kauan. En tiedä. Joka tapauksessa jos juuri nyt minulta kysyttäisiin, monesko päivä alkionsiirron jälkeen on menossa, en osaisi vastata.

Viikon päästä menen verikokeeseen. Raskaustestiin. Sana raskaus tuntuu niin hurjalta kirjoittaakin. Olla raskaana. Niin kaukaista. Mutta minä saatan olla, juuri nyt. Minä en tiedä ja tähän asti olen pystynyt pitämään malttamattomuuden loitolla, mutta nyt en ole enää varma.

En usko raskausoireiden kyttäämiseen, en tässä tilanteessa. Olen pumpannut itseeni lääkkeitä koko syyskuun, päivittäin. Käytän paraikaa keltarauhashormonia, aamuin, päivin ja illoin. En minä voi tietää, mikä johtuu mistäkin. Raskausoireita vain yksinkertaisesti tässä tilanteessa ei voi erotella. Kaikki siihen liittyvä on kuvittelua ja arvailua, jatkuva lääkitys vaikuttaa koko ajan johonkin enkä minä voi tietää, miten ja mihin. Kropassani tuntuvat outoudet eivät merkitse mitään.

Mutta malttamattomuus. Tänä aamuna herätessäni tunsin sen. Tahtoisin mennä ostamaan raskaustestin nyt heti. Heti.

Iso pieni tyttö

Rakas nelivuotias täyttää lähiaikoina viisi. Niin iso tyttö jo. Nyt hän on kylässä meidän luona, pari yötä ihan yksin ilman vanhempiaan. On jo pitkään kysellyt, että milloin saisi tulla tänne ilman äitiä ja isää. Reipas ja urhea kyläilijä.

Nukahdimme päiväunille ihan kylki kyljessä sylikkäin. Iso pieni tyttö ei olisi millään halunnut nukkua, hän haluaisi vain lukea ja pelata ja laulaa ja leikkiä, omistaa minut hetken aikaa kokonaan. Riitelimme, en antanut periksi. Sanoin, ettei hänen tarvitse nukahtaa, mutta minä lepään joka tapauksessa hetken ennen kuin leikit jatkuu. Vaikka olimme eri mieltä, hän painautui silti oikein lähelle minua ja nukahti vahingossa, varkain, vaikka taisteli parhaansa mukaan unta vastaan.

Tämä on ihanaa. Tällainen päivä. Olenhan minä sen tiennyt ennenkin, tiennyt aina, että haluaisin lapsen. Mutta nyt, kun pieni tuhisee sängyssäni, se tunne on jotenkin vahvempi ja vaativampi. Minä kuuluisin tällaiseen elämään.

Mahani on todella turvonnut ja melko kipeä, mutta sen kanssa pärjää. Välillä, kun muistan, mitä siellä saattaa juuri nyt tapahtua, minulle kihoaa kyyneleet silmiin. Uusi elämä saattaa olla aluillaan. Se on ihan oikeasti mahdollista.

Kyytiläinen

Eilen sain etuoikeuden katsella ulträänilaitteen ruudulta, miten kohdussani tuikahti pieni valkea häivähdys. Niin ohut ja hento lupaus jostain, että aikakin pysähtyi hetkeksi ympäriltäni, jotta ehdin kunnolla nähdä sen, ehdin kuulla, mitä se minulle kuiskasi. Sisääni siirrettiin pientäkin pienempi kyytiläinen. Nelisoluinen elävä ihme.

Nyt minun on oltava varovainen. Perääni soiteltiin erikseen vielä sairaalasta, varmistettiin, että tiedän tarkalleen, mihin mennä hädän hetkellä. Huolehdittiin, että viikonlopun yli päivystysvuorossa olevalla lääkärillä on saatavilla tieto siitä, että minut täytyy ottaa erikoissairaanhoidossa vastaan. En saa nostella asioita, en ponnistella. Minun käskettiin juoda, paljon. Hyperin riski on suuri ja näköjään se otetaan vakavasti. Minusta pidetään huolta.

Loppujen lopuksi pakastukseen asti päätyi kuusi hienoa alkiota. Olen äärettömän kiitollinen jokaisesta.

Eikä kohtuni ole enää tyhjä. Sieltä kuului pieni kuiskaus, lupaus alkavasta elämästä. Näin sen itse omin silmin, näin miten se vilkutti minulle. Pyysin sitä tarttumaan kiinni. Voi kunpa se tarttuisi kiinni.

Hyviä uutisia

Seitsemästätoista munasolusta hedelmöittyi neljätoista. Neljätoista!

Hoitaja toppuutteli kovasti huomispäivää, alkionsiirto ei ole vielä mitenkään varmaa. Katsellaan, miten hyperin vaara uhkaa ja tehdään päätös vasta huomenna klinikalla. Mutta juuri nyt en anna sen harmittaa.

Neljätoista. Uskomatonta. Vihdoin joku vaihe meni meillä sentään paremmin kuin hyvin. Mun solut toimii ja miehen solut toimii ja ne toimii yhdessä. Voi miten suurta onnellisuutta voi ihminen tuntea. Sydän pakahtuu. Ihanaa.

Punktion jälkeen

Punktiosta selvisi. Olin todella jännittynyt toimenpiteeseen mennessäni ja sanoin heti ääneen, että pelottaa. Minua kohdeltiin ystävällisesti ja hyvin, mieheni istui koko ajan vierelläni ja huokui myötätuntoa ja rakkautta.

Munarakkuloita oli lopulta kolmisenkymmentä, en tiedä, oliko vähän yli, en jaksanut aivan keskittyä. Rakkuloiden tyhjentäminen kesti siksi kuulemma aika kauan, koska määrä oli vähän turhan suuri. Minusta tuntui, että kaikki oli ohi melko pian, vaikka oikealta puolelta tyhjennettiin kahteen eri otteeseen. Olin varautunut pahempaan. Jokainen neulan pisto tuntui kamalalta. Kipulääke humisi päässäni, sitä annettiin lopulta aika iso satsi. Mutta joka tapauksessa, niin peloistani ja koetusta kivustakin huolimatta minä selvisin.

Talteen saatiin seitsemäntoista solua. Nyt odottelen sitä puhelua, joka kertoo minulle, miten meidän on käynyt. Voihan se olla niin, ettei solumme kohtaa toisiaan. Lapsettomuutemme syy voi olla siinä. Vaikka siitä tiedosta romahtaisinkin, se olisi kuitenkin tietoa. Eikä peli olisi vielä lopullisesti menetetty. Sittenkin on olemassa vielä vaihtoehtoja.

Ja voihan se olla, että kaikki on mennyt hyvin. Kunhan he nyt vain soittaisivat pian. Jännitys on ihan hirveä.

Nyt yritän tankata nesteitä ja maata paikallani. Olen aika kipeänä ja hyperstimulaatio-korttia on vilauteltu sen verran tiuhaan, että sitä en voi olla kavahtamatta. Vielä on monta mutkaa edessä, mutta olemme sentään päässeet jo aika pitkälle.

Pitkä päivä

Olen kömpelö ja paksu ja kipeä. Huominen jännittää niin paljon, että pelkään oksentavani silkasta kauhusta.

Tämä päivä on ollut pitkä ja raskas. En jää todellakaan kaipaamaan. Harmittaa, miten sinänsä mielenkiintoiset opinnot ovat muuttuneet piinaaviksi ja mielipahaa tuottaviksi. Tänään tunsin olevani ihan yksin koko maailmassa, hetken aikaa olin aivan yksin, kukaan ei ymmärtänyt minua.

Mutta sitten muistin. Muistin rakkaat ihmiset lähelläni ja kauempana. Muistin täältä blogin kautta kumpuavan tuen. Muistin sen, että voin rauhassa kaatua. Minut otetaan kiinni, varmasti. Minun ei tarvitse yrittää olla vahvempi kuin olen. Jos omat voimani ei riitä, tukiverkkoni kantaa minut lopun yli.

Kiitos.

Viimeinen piikki

Viimeinen piikki on pistetty. Se käynnisti lähtölaskennan kohti punktiota. Tämä viimeinen pistos oli henkisesti kaikkein vaikein.

Valitsin kauneinta mahdollista musiikkia soimaan taustalle. Järjestelin neulat, ruiskun, desinfiointiaineen ja lääkeampullit riviin pöydän reunalle. Sytytin kaikki lamput palamaan ja sekoitin lääkkeen pistovalmiiksi.

Katsoin kelloa ja aloin vapista. Minua alkoi itkettää, kaikki viime aikoina sydämeeni pakkautunut tuska tuntui pyrkivän yhtäaikaa esiin kätköstään. Otin ruiskun käteeni ja tähtäsin vatsapoimuani neulalla.

Vasen käteni puristi liian kovaa, eikä oikea käteni totellut. Ikinä ei mikään pistäminen ole ollut näin vaikeaa. Kun lopulta sain neulan upotettua ihoni läpi, ei ruiskun mäntä liikahtanutkaan. Kädessäni ei ollut tarpeeksi voimaa painamaan lääkettä sisääni. Yritin tapella kohtaloani vastaan, käteni ei halunnut toimia.

Jotenkin sain taisteltua lääkkeen ihoni alle. Käteeni jäi tyhjä ruisku ja pikkuinen neula, ihooni kirvelevä punainen täplä. Olin tehnyt kaikkeni. Kaiken, mitä minulta pyydettiin. Nyt voin vain odottaa.

Minä pelkään.

Oma seinäpiruni

Kiinnitin jääkaapin oveen naistentautienosaston puhelinnumeron. Kätilö antoi sen, käski soittaa, jos olo käy liian vaikeaksi. En tiedä. Mikä on liian vaikea?

Pelkään komplikaatioita. Istuin eilen puoli päivää tutustumassa niin lääketieteellisiin julkaisuihin kuin omakohtaisiin kokemuksiinkin hyperstimulaatiosta. Ei ehkä kovin järkevää, myönnän. Mutta haluan tietää, mihin minun täytyy varautua. En tunne olevani valmis tähän kaikkeen.

Yön aikana olen taas hieman muuttunut. Nahka kiristää vatsan ympärillä ja sisuksissani tuntuu hellältä. Eilen ei ollut vielä näin tukalaa. Olo on totisesti vaikea, mutta ei missään nimessä vielä liian vaikea. En vain oikein luota siihen, että ymmärrän, jos jossain vaiheessa on.

Tiedän, että hoidon keskeyttäminen on edelleen mahdollista. En tietenkään halua sitä, mutta olen kiitollinen, että viimeksi niin tehtiin. En tahdo leikkiä terveydelläni, en vaarantaa itseäni. Mutta tottakai minä tahtoisin jatkaa tätä, tahdon jatkaa, päästä punktioon, alkionsiirtoon. Siksi olen huolissani, että estän itseäni hakemasta apua, jos tilanne sitä vaatii. Että pitkitän avunpyyntöä typeryyksissäni viimeiseen asti. En haluaisi ripustaa tätä pirua seinälle, mutten halua olla typeräkään.

Maanantai-iltana pistän Pregnylin. Se joko pahentaa oloni sietämättömäksi tai sitten ei. Keskiviikko on varattu punktiolle. Jos mitään siirrettävää on, se siirretään perjantaina. Mikäli en ole liian kipeä.

Hyperstimulaation riskiryhmää ovat nuoret ja hoikat naiset sekä munasarjojen monirakkulaoireyhtymästä kärsivät naiset. Tuota oireyhtymää minulla ei ole, enkä ole enää tässä viiteryhmässä varsinaisesti erityisen nuori. Minulla on käynyt huono tuuri. Laskennallinen todennäköisyys vuosikausia kestävälle tahattomalle lapsettomuudelle on pieni, vakavan hyperstimulaation riski munasarjojen stimulaatiohoidon yhteydessä on pieni. Pieni riski ei ole lupaus mistään. Näin nyt on vain käynyt, siinä kaikki.

Enää kolme pistosta. Sitten olen toivottavasti valmis.

Elämä on ihmeellistä

Sisälläni kasvaa pelon- ja onnensekainen tunteiden vyöry.

Punktioon liittyvät riskit ovat kohdallani korkeat. Ne laskevat raskauden mahdollisuutta. Soluja on tulossa paljon, mutta tällä kertaa ei aivan holtittomasti.

Keskiviikkona pääsen munasolukeräykseen. Tämä on vihdoin tapahtumassa. Ne tunteet, joita olen yrittänyt itseäni suojellakseni hillitä, ne tunteet eivät pysy enää piilopaikassaan. Antaa tulla, otan kaiken vastaan.

Täsmälleen samaan aikaan, kun minun munarakkuloitani tutkittiin ja laskettiin ja mittailtiin, syntyi tähän maailmaan uusi pieni ihminen. Elämä on ihmeellistä. Olen onnellinen siitä, että hän on täällä.

Rakas ystäväni matkustaa ensi viikolla luokseni, tulee pitämään minusta huolta, olemaan vierelläni, valmiina tarttumaan kiinni, jos olen vaarassa kaatua. En voisi olla kiitollisempi hänen rakkaudestaan minua kohtaan. Tiedän, että hän tekisi lähes mitä vain minun hyväkseni. Haluan olla samanlainen ystävä myös hänelle.

Elämä on lahja. Tahdon pitää siitä hyvää huolta ja kohdella paremmin kuin joskus ennen. Olen saanut niin paljon onnea osakseni. Kaipaisin vielä enemmän, toki. Mutta jo nyt minulla on niin paljon. Minä todellakin elän.

Taakka

Ehkä olen ottamassa liian suurta taakkaa kannettavakseni.

Tänään koulussa käsiteltiin raskautta ja imetystä. Koko päivän, kahdeksan tuntia. Istuin ja kuuntelin oma vatsa pinkeänä pullottaen, muistuttaen joka hetki olemassaolostaan. Huutomerkkinä vartalossani, alleviivaamassa sitä, miten minä en toimi, miten viallinen olenkaan.

Sumun läpi katselin kömpelöä videota imetysongelmista ja imettämisen ihanuudesta. Pikkuruinen ruttunaamainen vauva hamusi haparoivin ottein kohti äitinsä tummanpuhuvana loistavaa nänniä. Tarrasi hanakasti kiinni ja alkoi imeä.

Opettaja puhui toisen raskauskolmanneksen iloista. Naisen hehkuvasta hedelmällisyydestä, jota muodokkaaksi kurvautuva vartalo ihanasti ylistää. Kyynelsilmin tuijotin eteeni näkemättä mitään. Kukaan ei tiennyt, mitä sillä hetkellä ajattelin. Miten vahvasti sillä hetkellä tunsin.

Minun naiseuteni. Surkea rikkonainen naiseus. Hedelmätön, ei mikään oikea nainen.

Eikä kukaan nähnyt, miten kärsin. Ei huomannut kyyneleitä silmissäni. Tai jos huomasikin, ei välittänyt kysyä. On niin paljon helpompaa olla hiljaa ja katsoa pois. Niin minäkin haluaisin tehdä. Unohtaa hetkeksi tämän kaiken ja katsoa toisaalle. Nähdä jotain muuta kuin kaiken alleen litistävän lapsettomuuteni.

Housunnapit

Ehkä tämä kroppa ei tosiaan halua itseensä mitään ylimääräistä. Vaste lääkkeille on ainakin kohdillaan.

Kävin ultrattavana ja rakkuloita näytti olevan ihan riittävästi tulossa jälleen. Tällä kertaa tosin kuulemma näyttää paremmalta kuin viimeksi ja mahdollisesti ensi viikolla päästään punktioonkin saakka. Ehkä.

En uskalla edes ajatella sitä. Pistän kiltisti lääkkeeni ja odotan kauhulla seuraavaa seurantaultraa. Vatsani on alkanut taas kasvaa. Housut ei mene enää kiinni. Toissapäivänä ei ollut vielä mitään ongelmaa, eilenkin vain puristi pikkuisen. Aivan kuin olisin syönyt vähän suuremman lounaan, ei sen kummempaa.

Tänään oli pakko avata housunnapit kesken koulupäivän. Yrittää olla niinkuin en olisikaan.

Eikä se välttämättä tarkoita mitään pahaa. Lääkärikin oli ihan tyytyväinen. Mutta niin viimeksikin kaikki oli aluksi hyvin. Avatut housunnapit saivat minut hermostumaan, pelkäämään.

Huomenna pukeudun mekkoon.

Voin olla onnellinen

Minulla oli kerä savunsinistä alpakkalankaa. Suloisen kevyttä ja silkkistä, aivan kuin hiven poutapilveä. Siitä olisi tehnyt pikkuisen nutun. Tai hatun. Tai peiton.

Neuloin itselleni pipon. Se on pehmein pipo ikinä. Lämmintä villaista pitsiä, joka houkuttelee poskea painautumaan itseään vasten.

Minun täytyy tehdä asioita itseäni varten. Itseni hyväksi, itselleni. En voi elää koko elämääni miettien, miten haluaisin tehdä lapselleni, lapseni kanssa. Kun lasta ei ole, en voi pysäyttää aikaa. En voi unohtaa itseäni. En voi unohtaa miestä vierelläni.

Perjantai-iltana kävelimme sateen vihmoessa kaupungilta kotiin. Siinä hän tallusti melkein kiinni minussa ja puristi yhtäkkiä takapuoltani. Sanoi minua kauniiksi. Vaimoaan.

Olin onnellinen. Hänen kanssaan minä haluan olla. Hänen kanssaan minä haluan lapsen.

Siksi jaksoin herätä tänä aamuna pistämään itseeni kahta eri lääkettä. Koska haluan olla hänen lapsensa äiti. Koska hänen kanssaan voin olla onnellinen. Hänen kanssaan olen onnellinen.

Kohti uutta yritystä

Uusi ivf-yritys on alkanut. Olen syönyt jo kolmena aamuna lääkkeeni, Clomifenin. Lauantaina aloitan piikitykset, Gonal-f:ää ja Orgalutrania. Tavoitteena olisi, ettei tällä kertaa hyperstimulaatio tuhoaisi hoitoa ja toisaalta taas, että kehoni kehittäisi tarpeeksi munasoluja. Vaikuttaa melkoiselta hakuammunnalta, mutta muutakaan näissä tilanteissa ei oikein voida.

Olen saanut osakseni taas uskomattoman paljon tukea ja rakkautta ihmisiltä, jotka välittävät minusta enemmän kuin aina ymmärränkään. Eilen purskahdin itkuun ihan yhtäkkiä yllättäen. Puuhailin keittiössäni, hääräilin varsin arkisesti ruokapöydän ja hellan välissä voitelemassa paahtoleipää ja ajatukset viipyivät ihanissa ystävissäni, jotka toivovat minun kanssani, uskovat minun puolestani. Jostain sisimmästäni tulvahti uskomaton lämmin hellyyden aalto heitä kohtaan. Olen niin kiitollinen. Ja niin itkupilli.

En tiedä, kuvittelenko jo sivuoireita vai vaikuttaako lääkitys todellakin näin nopeasti, mutta viime yöni oli taas tutun hikinen ja nihkeä, heräsin useamman kerran kuumaan aaltoon ja litimärkään selkään ja tahmeisiin hiuksiin takertumassa ihooni. Pääni on myös kipeä. Lähes koko ajan. Ollut siirtolääkityksestä alkaen. Juuri nyt ei ole ja se tuntuu taivaalliselta.

Jännittää ja pelottaa. En tiedä, mitä uskallan itse toivoa tältä. Yritän ottaa vastaan päivän kerrallaan, mutta ei se oikein onnistu. Raskauteen asti en henno ajatella. En edes raskauden mahdollisuuteen. Ajatukset pysähtyvät punktioon, jäävät jumiin sen kuviteltuihin kauhuihin. Jos edes sinne asti päästäisiin tällä kertaa.

Äiti. Ensi kesänä saatan olla äiti. Ei, se on liian kaukainen ajatus. Raskaana. Loppuvuoden saatan olla raskaana. Ei, se tuntuu liian kummalliselta.

Minulle yritetään tehdä koeputkihedelmöityshoito. Se on todellista. Koeputkihedelmöityskokelas. Se minä olen juuri nyt.

Hedelmöityshoito unimaailmassa

Näin unta munasolupunktiosta. Olin valmistautunut tulevaan ilmaisemalla pelkoni operaatiota kohtaan ja minut päätettiin väitetyn hysteerisyyteni takia nukuttaa varmuuden vuoksi. Unen tunnelma oli hivenen uhkaava. Tiesin, että minun ei kannattaisi suostua nukutukseen, mutta toisaalta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Tuntematon lääkäri hääri ympärilläni ja sanoi, että nukutus on nyt edessä, minun olisi pitänyt hillitä pelkoni etukäteen paremmin. Perääntyä ei enää voinut.

Sitten uni hyppäsi tapahtumien yli siihen, että heräsin nukutuksesta. Jotain oli ilman muuta tehty ja minua kutitti ihan hirveästi, mutta munasoluja ei oltu kerätty, sen ymmärsin välittömästi.

Minulle oli vahingossa laitettu silikonirinnat. Kaksi valtavaa tykkiä.

Sama tuntematon lääkäri seisoi sänkyni vieressä ja kertoi, että nyt valitettavasti kävi näin. Kuitenkin minun pitäisi itse asiassa olla tyytyväinen, moni maksaisi mielellään moisista rinnoista vaikka mitä, minulle ne nyt tämän erehdyksen vuoksi luvattiin puoleen hintaan.

Lääkäri ojensi minulle laskun kouraan ja toivotti hyvää päivänjatkoa.

Heräsin. Rintani olivat normaalit. Nauratti.

Minun tarinani

Piipahdin tänään taas kirpputorilla. Lähin sijaitsee tuossa ihan kulman takana ja se on suosikkini monista. Kaikki myynnissä oleva on kauniisti esillä, tavara on siistiä ja hyvää. Elämää nähnyttä, mutta ehjää.

Kirpputoriretkelläni oli taka-ajatus. Välillä on ollut hetkiä, jolloin pelkkä vauvan sukka on tehnyt kipeää. Eilen alkoi tulevan hoidon ennakkolääkitys ja siksi halusin kokeilla, miltä vauvanvaatteet tuntuvat minusta juuri nyt. Ne selvästi itsetehdynoloiset, ne lähes uudenveroiset, ne monen monta kertaa pestyt ja usean lapsen päällä kierrätetyt.

Ei tuntunut pahalta. Hymyilytti vain. Niiden vaatteiden takana on niin monta erilaista elämää. Tarinoita, joita en tule koskaan kuulemaan, mutta joita voin yrittää aistia hyllyjen äärellä. Minullakin on oma tarinani kerrottavanani. Tähän mennessä on jo tapahtunut niin paljon, tulevaisuudesta en voi tietää varmaksi vielä mitään. Se on minun tarinani, minun ikiomani. Sellaisena arvokas.

Ehkä jonain päivänä saan kantaa tuonne kirpputorille pieniä vaatteita, ehkä.  Minä toivon, että omaan tarinaani kuuluisi luku, jossa kittanoiksi jääneitä haalareita viikataan kassiin ja kannetaan kiertoon, ojennetaan seuraavalle, minun pikkuistani pienemmälle. Niissä vaatteissa olisi paljon rakkautta, ne olisi hankittu lapselleni rakkaudella, ne olisi puettu lapseni ylle rakkaudella ja ne annettaisiin seuraavalle lapselle rakkaudella.

Minun tarinaani kuuluu lapsettomuus. Se on osa minun elämääni, osa minua. Se on naarmuttanut jälkensä ihooni, jäljet, jotka eivät koskaan tule kokonaan haalistumaan. Mutta voin oppia hyväksymään naarmuni. Osa on muistoja kauniista hetkistä, osa tekee loppuun asti kipeää. Yhdessä ne tekevät minun tarinastani minun omani. Niiden kanssa elän tämän elämän. Minun elämäni, minun tarinani.

Lintu

Eilen lintu lensi ikkunaan. Pieni räjähdys ja harmaata untuvaa.

Hirveä hätä. Syntymättömiksi jääneet haavelapseni. Kohti kuolemaansa lentävä lintu. Vain ohut henkäys ja ne sekoittuivat yhdeksi ja samaksi, toisen elämä riippui toisesta, kaipuuni kietoutui lintuun. Lintu ei saa kuolla, sen on pakko elää. Mitä teen ilman lintua, miten voin edes hengittää? Hentoa harmaata untuvaa ikkunassa, kauan kaivattu lapseni, syntymätön.

Sydän takoen syöksyin ulos. Ei lintua. Siirsin varoen lehtiä ja kuolleita päivänkakkaroita. Ei lintua. Haroin paljain sormin kosteaa perennaa. Ei lintua.

Möykky sisälläni halkesi. Vyöryi tulikuumina kyyneleinä poskilleni. Ryöppysi ulos, salpasi hengitykseni. Jalat pettivät alta ja minä itkin. Syntymättömät lapseni, haaveeni.

Eilen lintu lensi ikkunaan. Minä itkin.

Kestän sen

Ensi tiistaina alkaa matka kohti uutta ivf:ää. Näillä näkymin, koska kaikkihan menee tällä kertaa hyvin, munasolupunktio ja alkionsiirto tehdään syyskuun viimeisellä viikolla. Koko syyskuu tulee siis kulumaan leppoisissa koeputkihedelmöitysmerkeissä. Ja siihen päälle toki vielä pieni Lugesteron-kuuri. Kauan kaivatun lapseni laskettu aika osuu kutakuinkin tulevan kesän korvalle. Syntymäpäivälahjakseni.

Vakavasti tulevaa hoitoa ajatellessa päällimmäisenä on juuri nyt tieto siitä, että tällä kertaa yksi stressinpaikka jää pois. Tulevat kuukautiset, joiden alkamisesta hoito virallisesti alkaa, siirretään alkamaan melko tarkkaan ennalta päätettynä päivänä. Minun ei siis tarvitse kylmä hiki otsalla odotella, että menkat alkaisivat epävarmojen laskeskelujen mukaisesti, vaan niitä siirretään suosiolla alkamaan hieman myöhemmin. Tämä sopii minulle todella hyvin, vaikka toki tarkoittaakin ensiviikolla alkavaa kolmenkymmenen ylimääräisen hormonipillerin kakomista kurkusta alas. Mutta kestän sen kyllä.

Koska viime hoidossa kehoni reagoi turhan ärhäkästi lääkeannoksiin, tämä yrityskerta aloitetaan hellemmin. Se tarkoittaa kohdallani osittain takaisin clomeihin siirtymistä, mikä taas toisaalta tuntuu melko vastenmieliseltä, sillä juuri clomeista olen kärsinyt voimakkaimmat sivuoireet kuuman kosteine aaltoineen ja häiritsevine huimailuineen. Mutta kestän sen kyllä.

Tällä kertaa tiedostan, että hoidon aloittaminen ei tarkoita alkionsiirtoon pääsemistä, raskaudesta puhumattakaan. Tiedostan, että etukäteen emme voi tietää, miten kehoni mihinkin reagoi. Tämäkin yritys on vain pimeässä haparoivaa tunnustelua, me kokeilemme, sopisiko tämä minulle edellistä paremmin. Mitään takeita siitä ei ole. Mutta kestän sen kyllä.

Lisäksi pelkään lääkitystä, pelkään punktiota ja pelkään jatkuvassa epävarmuudessa tarpomista. Mutta kestän sen kaiken, kestän tämän kaiken. Sillä se, mitä tällä tavoitellaan, on minulle tärkeintä maailmassa ja olen valmis tekemään sen eteen paljon. Olen luvannut itselleni jaksaa. Ja olen valmis kestämään sen eteen tämän kaiken.

Päivä kerrallaan minä kestän sen kyllä.

Hoitoroinaa

Kävin tänään läpi edellisen, keskeytetyn ivf-hoidon jäljiltä kaappiin sullomani läjän. Kansion, jonka välissä on kaikki reseptini ja hoitosuostumus. Käytettyjä reseptejä, väärä resepti, turha resepti. Gonal-f -kynä, jossa on pieni liraus ylijäänyttä lääkettä. Käyttökelvoton kynä, joka minun pitäisi palauttaa apteekkiin hävitettäväksi, mutta jonka olen jostain syystä vielä säästänyt. Muoviastia, joka on täynnä käytettyjä neuloja. Jääkaapissa piileskelee kaksi pakkausta Pregnyliä, ovat olleet siellä koko kesän ja olen parhaani mukaan yrittänyt olla huomaamatta niiden olemassaoloa. Turhaksi jääneet Pregnylin sekoittelua varten hankitut ruiskut ja isot neulat ja pienet neulat. Kaksi käyttämätöntä Orgalutrania. Läjä steriilejä neuloja ja pehmeitä lappusia. Gonal-f:n tutuksi käynyt pistävä haju. Hirveän Clomifenin viisi viimeistä pilleriä, viisi pirullista lääkettä, jotka irvailevat minulle purkistaan. Viisi punertavaa pyörylää, jotka luulin jo saavani unohtaa lopullisesti. Jotka saavat minut voimaan huonosti, niin paljon huonommin kuin mitkään muut hormonit ovat saaneet. Jotka otetaan mukaan uuteen hoitoon, joita kokeillaan taas, uudelleen, kuitenkin.

Huomenna menen sairaalaan, jossa käydään läpi tuleva hoitoyritys. Yritys. En uskalla edes ajatella sitä muuten. Yritys, joka voi mennä niin monella tavalla säpäleiksi.

Kaiken hoitoroinan esiinkaivaminen teki oloni tukalaksi. Tuttu ontto tyhjä olo sydämen tienoilla, tuttu palan tunne rinnassa, tuttu kirvely silmäkulmassa. Tuttu epäreiluuden tunne, äänetön kapinointi sitä vastaan, että miksi juuri minulle käy näin. Tuttu piileskelevä pakokauhun alku, se tunne, etten minä selviä tästä. Syvä inho lääkkeitä kohtaan. Pelko tulevia mahdollisia epäonnistumisia ajatellessa. Tieto siitä, miten epävarmaa tämä kaikki on.

Ja tämä yksinäisyyden tunne. Miten minä haluaisinkaan painautua lämpimään syliin ja itkeä tämän sisuksia jäytävän yksinäisyyden pois, huutaa ja parkua hysteerisesti niin kauan ja niin kovaa, että lopulta sen olisi pakko helpottaa.

Mutta en minä voi, en minä osaa. Eikä se helpota.

Pieni viaton töppönen

Eilispäivä herätti aika voimakkaita tunteita. Kun tajuntaan asti on painunut viimein kunnolla se, että kaikki ivf-hoitoon liittyvä sekamelska on tässä ihan käsillä, en ole oikein saanut ajatuksiani keskittymään mihinkään muuhun.

Alkoi tuntua siltä, että minun on pakko tehdä jotain nyt heti. Joku ele itselleni. Kädenojennukseksi, olalletaputukseksi. Kannustukseksi jaksaa. Osoittaakseni itselleni, että minä luotan. Että jaksan vielä yrittää.

Kaivelin esille vauvalankoja. Niitä, joita ostin taannoin neuloakseni ystävän vauvalle. Niitä lankoja, joista piti tulla villatakki, mutta joihin pyyhin vain katkerat kyyneleeni. Niitä lankoja, jotka lopulta polttivat sormiani, tuntuivat käsissäni terävältä lasivillalta. Jotka minun piti piilottaa vaatekaapin perimmäiseen nurkkaan.

Ne ovat muuttuneet. Ne ovat niin pehmeitä kuin ne pehmeiksi on tehtykin. Niin pehmeitä ja suloisia kuin ne olivat ostaessanikin. Ne eivät muista enää sitä, miten surullisia ne olivat, miten syvästi ne minua loukkasivat, miten saivat minut itkemään.

Pyörittelin lankoja käsissäni. Uskaltaisikohan sitä? Pieni töppönen, mitä haittaa siitä olisi? Viaton tossu, eihän se ole kellekään koskaan mitään pahaa tehnyt.

Untuvainen villalanka, niin pehmeä ihoani vasten. Suljen silmät ja kuuntelen hengitystäni. Tunnen sydämeni lyövän hieman lujempaa kuin äsken. Pieni viaton töppönen, ei kai se voi minua satuttaa.

Uusi mahdollisuus

Me saamme sen. Uuden yrityksen. Heti kohta. Ihan pian. Voi miten minua alkoi taas jännittää.

Tänä aamuna sain sovittua meitä hoitavan sairaalan kanssa tulevat kuviot. Minua kohtaan oltiin todella ymmärtäväisiä ja rauhoittelevia. Vaikka vastaanottoajat tuntuivat olevan kiven alla, minulle kaivettiin silti tilaa. Parin viikon päästä istumme uuteen ivf-suunnitteluun, saamme uudet lääkkeet ja uuden hoitosuunnitelman. Uutta toivoa ja uutta odotusta. Me voimme onnistua.

Olen niin onnellinen. Ja innoissani. Jännitys kipristelee vatsanpohjassani. Meitä viedään eteenpäin, saamme uuden mahdollisuuden ja uutta tietoa meidän ongelmistamme. Kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Uusi hoito alkaa syyskuussa. Nyt on elokuu. Syyskuu on tuossa noin, ihan vieressä, ihan lähellä. Toukokuun pettymys ja suru loittonevat koko ajan. Toukokuun aiheuttama väkevä pelko menettää koko ajan voimiaan, se heikkenee ja haalistuu, lakkaa hallitsemasta tunteitani, antaa tilaa toivolle ja innokkuudelle.

Ehkä tällä kertaa kaikki menee hyvin. Ihan oikeasti kaikki voi mennä hyvin. On meidän vuoromme yrittää ja meidän vuoromme saada mahdollisuus onnistua.

Hymyilen.

Kohtuutonta

Jonotin tänään puhelimessa yli kolme tuntia. Pimpelipompeli-huttua ja väliin ilmoitus siitä, miten puheluuni vastataan ihan pian. Yli kolme tuntia.

Jotenkin se oli minulle juuri nyt liikaa, vaikka osasin varautua siihen. Että ei edes vastata. Olisin vain halunnut kertoa, ettei ihmeitä tapahtunut kesän aikana, että elokuun menkat alkoivat juuri ja soitin, koska minun käskettiin soittaa silloin. Että haluaisin kuulla, pitäähän syyskuuksi luvattu hoito yhä paikkansa. Että minua ei ole unohdettu, ei kiilattu, ei sysätty syrjään. Että pelkään niin kovasti kaiken menevän taas pieleen niin kuin viimeksikin meni. Että saisin ajan lääkärille, mahdollisimman pian. Että pääsisin kuulemaan, millaisella hakuammunnalla hormoneita tällä kertaa kehooni syötetään.

Kun en minä haluaisi enää mitään hormoneita. Ne tuntuvat siltä kuin iskisin itseeni myrkkyä. Niistä tulee huono olo ja paha mieli ja ne herättävät minussa turhanpäiväisiä kuvitelmia. Vievät yöuneni ja liikuntakykyni ja ulkonäköni ja mielenrauhani. Muuttavat minut joksikin muuksi, laittavat minut seuraamaan sivusta omaa elämääni. Mutta minulla ei taida olla vaihtoehtoja, sillä vielä en ole valmis luovuttamaan.

Lopulta suljin puhelimen. Yli kolme tuntia muuttui kohtuuttomaksi. Tulin huonolle tuulelle ja pahoitin mieleni.

Eikä se ole kenenkään vika. Se vain on sellaista.

Viikon myöhässä

Ei ylitsepursuilevaa surua. Ei dramaattisia kyyneleitä. Ei mitään suuria eleitä. Vain sydäntä kalvava haikeus. Pieni pisto tai nopea terävä viilto, yksi väliin jäänyt sydämen lyönti, syvä hengitys sisään ja puhallus ulos. Maailma ei enää pysähdy.

Viikon myöhässä. En itseasiassa ole ollut ollenkaan varma siitä, onko tavallisen raskauden mahdollisuutta olemassakaan. Sen varaan en ole ainakaan pitkään aikaan enää mitään laskenut. Mutta viikko on jo aika, jolloin haaveajatukset ehtivät herätä. Kaksi päivää hymyilin. Hymyilin itselleni, että miten minä olinkin saattanut jo menettää luottamukseni, että onhan se tietenkin mahdollista. Mahdollista meille ihan siinä missä se on mahdollista kelle tahansa muullekin.

Paitsi se ei ole. Tänä aamuna muistin sen. Ei se ole mahdollista meille. Muille ehkä, muille kyllä, suunniteltuna, vahingossa, iloisena yllätyksenä. Meille ehkä muutama toiveikas päivä. Meille ei oikeasti yhtään mitään.

Se tuntuu niin tutulta, tämä suru. Niin tutulta, ettei se enää iske yllättäen päin kasvoja. Siihen on jo niin tottunut. Suru on pohjatunne kaikessa, joka päivä. Joka päivä, kun muistan, että olen lapseton tahtomattani. Aina, kun muistan sen, olen surullinen. Siksi konkreettinen muistutus ei juuri tuota lisää tuskaa.

Minä, Ainu, haluan lapsen. Minä, Ainu, olen lapseton. Eilen, tänään ja huomenna. Siinä minun taakkani, siinä minun suruni.

Se vaan tuntuu niin hirveän haikealta. Ja yksinäiseltä.

Ja epäreilulta.

Hetki ennen kuin kerron

Jokainen eiliseksi vaihtuva päivä, jokainen menneisyyteen jäävä tunti, jokainen loppuun kulunut minuutti. Jokainen niistä on vienyt minua hivenen pidemmälle. Hetki hetkeltä olen saanut tuntea edes hippusen verran edellistä hetkeä enemmän jotain kutkuttavaa, jotain vatsanpohjaa kipristävää. Pienen palan saavuttamatonta onnea.

Olen toistellut itselleni, että enää en odota mitään. En toivo turhia. En pety enää koskaan. Pötypuhetta. Juuri nyt olen lähes raskaana, niin raskaana kuin vain voin haavemaailmassani olla. Koskaan en ole päässyt näin pitkälle. Siihen, että viikko sitten jotain olisi jo voinut tapahtua. Tai sitten eilen. Viimeistään eilen. Ihan varmasti viimeistään eilen.

En ole tehnyt raskaustestiä, oikeasti vielä ei kannattaisikaan. Mutta olen näyttänyt itselleni, että olen ollut väärässä. Että vaikka toivoa ei tuntuisi olevan jäljellä pisaran vertaa, pystyn silti ammentamaan sitä jostain sisimmästäni. Pystyn antamaan itselleni luvan kuiskata ääneen. Mitä jos sittenkin? Voisiko olla?

Kovin pitkälle en kuitenkaan uskalla haaveilla. En sen pidemmälle kuin siihen hetkeen, jolloin kävelisin mieheni luokse - ei, en minä kävelisi, minä juoksisin - juoksisin mukanani se yksi ainoa asia, jonka olen halunnut hänelle jo niin kauan kertoa. Sen pidemmälle en ole uskaltanut haaveitani päästää. Vain siihen hetkeen, joka on juuri ennen. Siihen hetkeen, kun juoksisin miestäni kohti, maailman kauneimmat sanat sylissäni, sanat valmiina ryöppyämään hänen sydäntänsä vasten.

Jo pelkkä unelma siitä hetkestä ennen kuin kerron, jo se yksin saa sieluni pakahtumaan. Miten en voi mitenkään enää uskaltaa piirtää piiruakaan pidemmälle näitä kauniita kuvia. En uskalla rakentaa liikaa, etten joudu kohta taas särkemään liikaa.

Nyt sallin itselleni haaveilun. Nyt minulla on hetki aikaa edes mahdollisuudelle olla raskaana. Mahdollisuus edes kuvitella mitään niin onnellista kuin se hetki voi olla, se hetki juuri ennen kuin minä kerron, ennen kuin sanon sen ensi kertaa ääneen, se hetki juuri ennen kuin mieheni kuulee.

Lapsettomuus muuttaa mittasuhteita. Juuri nyt se hetki on kaikkein onnellisinta, mitä voin tässä maailmassani kuvitella.

Vaikka eihän minulla ole edes mitään kerrottavaa. Ei vielä.

Kirpputorilla

Kiertelin tänään suuren suurta kirpputoria, yksinäisen sadepäivän ratoksi. Hipelöin ohimennen rumia riepuja, kauhtuneita rättejä ja muodottomaksi venähtäneitä säkkejä. Ihmettelin, millaista roskaa ihmiset kirpputoreille kaatavat. Vaeltelin ajatuksissani, enkä löytänyt mitään kiinnostavaa. Mutta oloni oli hyvä, mieleni kepeä. Olin omassa rauhassani, omassa maailmassani, mikään ei painanut sydäntä, ei puristanut sielua.

Ajauduin keskelle vauvantarvikeosastoa. Hyllyt sievästi lajiteltuna kokojen ja värien mukaan. Kaikki kauniissa rivissä. Niin pikkuisia vaatteita, niin moitteettomassa kunnossa. Tartuin punaiseen kukkamekkoon. Siinä oli taskut edessä ja vinonauhat hihansuissa. Se oli sileä, pehmeä, värikäs. Houkutteleva, täydellinen.

Kurkkuani alkoi kuristaa. Hengitykseni juuttui johonkin puolitiehen, muuttui pakotetuksi ja painostetuksi. Poskiani kuumotti, käteni valahtivat kylmiksi. 

Oma vikani. Ei olisi pitänyt mennä sinne. Ei olisi pitänyt kurottaa kättä, ei koskettaa. Ei päästää haaveita karkaamaan esiin kätköistään.

Pikkuruinen punainen kukkamekko. Siellä se roikkuu, kauniissa rivissään. Joku onnekas nostaa kätensä sitä kohti, aivan kuin minä nostin omani. Joku ihailee taskuja ja hihansuita, tunnustelee kankaan pehmeyttä. Pukee mekon pienen tytön ylle, hymyilee ja jatkaa elämäänsä. Ei saa koskaan tietää, mitä se mekko minulle teki. Mitä se mekko olisi minulle merkinnyt.

Annoin unelman sokaista järkeni. Järkevä minä tietää mitä tekee. Järkevä minä ei mene vauvantarvikeosastoille. Ei koskettele pikkuruisia mekkoja. Järkevä minä osaa suojautua, osaa peittää haavansa ja välttää vaaroja.

Haaveileva minä katselee vierestä ja nielaisee. Ojentaa kätensä kohti kaunista unta ja antaa sen viedä mennessään.

Mitä kertoisin?

Olen ollut pari viikkoa reissaamassa eri puolilla Suomea, viettänyt aikaa muun muassa lapsenvahtina. Kesäni on ollut kovin tunteikas, olen ajelehtinut ajatusteni keskellä laidasta laitaan. En vain oikein saa tunteistani mitään otetta, ennemminkin ne pitävät minusta tiukasti kiinni, pitävät minut paikallaan. Miten niistä kellekään kertoisin? Mistä tarkalleen edes kertoisin?

Kertoisinko niistä hetkistä, jolloin me rakkaan lapsen kanssa naurettiin itsemme soikeiksi kieriessämme kilpaa nurmennyppylää alas, törmätessämme aina lopulta tahallamme toisiimme? Vai niistä hetkistä, jolloin istuttiin napit vastakkain eteisen lattialla ja riideltiin niin, että kumpikin melkein vollotti ääneen? Vai siitä hetkestä, kun murunen kiipesi syliini, kietoi pienet pehmeät kätensä kaulani ympärille, katsoi minua silmiin ja sanoi, että tehdään sovinto? Vai siitä, kuinka konttasin ympäri taikametsäksi muuttunutta pihaa susiemona ja etsin ruokaa susilapselleni, joka yhtäkkiä muuttuikin konduktööriksi ja taikametsä junaradaksi, pihakeinu veturiksi ja minä junankuljettaksi? Vai siitä, kun makasimme vierekkäin viltillä, miten luin kirjaa ääneen ja rakas lapsi puski koko ajan syvemmälle kainalooni, lähemmäksi sydäntäni, miten hän ohimennen silitti kättäni, miten koko maailma oli hetken aikaa auki vain meille kahdelle, miten olemassa oli vain me kaksi ja lempeä viltti, oli vain minun ääneni, joka herätti sadun todeksi, vain lapsen lämpö, joka muutti surun onneksi?

Vai siitä, miten koko ajan tiesin, että kaikki se on vain lainaa? Kertoisinko siitä, miten katselin kuulaassa kesäyössä auton ikkunasta ulos, miten tutut maisemat soljuivat ohitse ja lapsi nukkui viereisellä penkillä, puristi pehmopupuaan tiukasti itseään vasten ja maiskautti unissaan huuliaan? Miten minun oli pakko kääntää katseeni pois, miten tuijotin kirvelevin silmin taivaalla hehkuvaa kuuta ja tunsin kuinka sydämeni särkyy yhä uudelleen.

Miten osaisin kertoa siitä, kuinka lapsen äidin kanssa hiippailimme illalla raollaan olevan makuuhuoneen oven taakse? Siitä, miten pimeästä kuuluva laulu naulitsi meidät paikallemme. Miten lapsi lauloi omalla lapsenäänellään, miten isä lauloi pehmeästi omallaan, miten he kaksi lauloivat yhdessä toisiaan kohti yötä, rakensivat turvallisen ympäristön, johon jäädä odottamaan unen saapumista. Miten lapsen äidin kanssa seisoimme salaa oven takana kuuntelemassa, miten halasimme siinä toisiamme, miten äänettömät kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Miten olimme molemmat yhtäaikaa niin onnea tulvillamme, niin ikävän murtamina, niin tiukasti kahden tunteen välissä, eikä meidän tarvinnut sanoa toisillemme mitään, ei piilottaa toisiltamme mitään.

Miten voin kertoa kellekään siitä tunteesta, joka valtaa minut niinä hetkinä, jolloin todella ymmärrän, mitä voisi olla ja mitä ei ole? Miten kirkkaana näen edessäni elämän, jossa kesää vietetään oman lapsen kanssa. Miten kaikki saa uuden merkityksen, miten päivät muuttavat muotoaan. Kun se on ohi, se on todellakin ohi. Jäljelle jää ontto tyhjyys.

Olen saanut viettää ihanaa kesää. En vaihtaisi menneitä päiviä pois mistään hinnasta. Mutta olen ymmärtänyt myös entistäkin kipeämmin sen, että unelmani voivat jäädä pelkiksi unelmiksi.

Miten voin kertoa siitä kellekään? Siitä, miten haluaisin tarrautua kiinni kauniisiin hetkiin, sitoa ne paikalleen, piilottaa taskuuni, pois toisten ulottuvilta, kätkeä sohvan taakse. Pitää niitä itselläni, omana salaisuutenani. Ottaa esiin aina silloin, kun olen yksinäinen, aina silloin, kun tekee liian kipeää. Miten olen oikeastaan tehnytkin niin. Miten olen onnellinen siitä, että minulla on nuo hetket, miten olen saanut elää nuo päivät, kokea nuo tunteet. Miten minulla on etuoikeus aina palata, sulkea silmät ja muistaa. Muistaa, miten ruoho pisteli paljaalla ihollani, miten rakas lapsi ojensi minulle äitelän pillimehunsa, suurimman herkkunsa, tahtoi jakaa sen kanssani, juuri minun kanssani, ei kenenkään muun.

Samaan aikaan niin onnellinen ja niin surullinen. Samaan aikaan levollinen ja pelokas. Samaan aikaan maailman onnekkain ja epätoivoisin.

Näistä päivistä en vaihtaisi pois hetkeäkään.