Kaksikin on perhe

Mikä elämässä on tärkeää? Tärkeintä? Perhe. Läheiset ihmiseni.

Minulle on aina ollut päivänselvää se, että haluan perheen. Miehen ja lapsia, ainakin kolme lasta. Haluan oman talon, puutarhan, kissan, kasvimaan. Kasvimaa on tärkeä. Lapseni saisivat upottaa kätensä multaan ja löytää kaikista suurimman kastemadon, nyhtää malttamattomina porkkanoita maasta vaikkeivät ne ole vielä kasvaneet tarpeeksi isoiksi, nakertaa irvistellen ruohosipulin korsia.

Pihalla olisi tilaa tehdä kärrynpyöriä lasteni kanssa ja tilaa juosta ympyrää, olisi isoja vahvoja puita. Opettaisin lapseni kiipeämään puuhun. Se on hyvä taito. Olen aina ollut taitava kiipeämään. Siitä olen ylpeä. Mieheni opettaisi lapset potkimaan palloa, heittämään palloa, pomputtamaan palloa. Minä en oikein hallitse palloja. Ne hermostuttavat minua ja vierivät pois.

Ei ole lapsia, ei puutarhaa, ei suurta puuta, ei omaa taloa, ei kissaa. Mieheni on allerginen kissoille. Mutta minulla on mies. Hyvä mies, rakastava mies. Minulla on vanhemmat ja veljiä. Minulla on paras ystävä. Kuin sisko, jota lapsena salaa kaipasin. Hänellä on maailman ihanin tytär. Ja minä saan kiivetä puuhun heidän kanssaan. Me kolme tyttöä kiipeämme yhdessä ja nauramme ääneen. Kiipeämme korkeammalle kuin muut eikä meitä pelota yhtään.

Minulla on perhe. Ja enemmänkin. Minä ja mieheni, me kaksi olemme perhe. Ja minulla on tärkeitä ihmisiä, rakkaita ihmisiä. Saammeko me vielä joskus lapsia, edes yhden lapsen? En tiedä. Mutta me olemme perhe. Silti niin kovin kipeästi tahdon kuulla, kuinka lapseni kutsuu minua äidiksi. Yksin ollessani itken polttavia kyyneleitä, koska ei ole ketään sanomassa äiti. Se sana ei kuulu minulle. Ei vielä, ehkä ei koskaan.

Sitten kun

Sitten kun on levitellyt jalkojaan uudestaan, uudestaan, uudestaan, välillä uudessa paikassa, välillä uuden lääkärin edessä. Sitten kun oma seksuaalisuus on revitty itsestä irti, raastettu palasiksi, viskattu maahan, tallottu päälle. Sitten kun on yrittänyt kerätä riekaleita ehjäksi, eikä olekaan varma siitä, huoliiko niitä takaisin itseensä, ovatko ne enää lainkaan osa minuutta, osa minua. Sitten kun ei tunnista itseään siksi ihmiseksi, joka puree tutkimuspöydällä kieleensä, että kipu tuntuisi jossain muualla, missä tahansa muualla.

Sitten kun muuttuu muuksi. Tilalle tulee entä jos.

Entä jos tämä ei onnistukaan? Entä jos ei tulekaan sitä päivää, jolloin maailma on toisenlainen? Entä jos saakin huomata, että tämä oli nyt sitten tässä, siinä kaikki? Entä jos tämä oli vain hyvä yritys, ei yhtään mitään sen enempää?

Tähän asti olen ajatellut, että onneksi on olemassa hoitoja. Onneksi meitä voidaan auttaa. Sitten havahduin siihen, ettei lopputulos välttämättä ole, mistä haaveilen, mitä toivon, mitä haluan. Ei kukaan voi taata mitään, ei tarvitsekaan. Mutta minun itseni on käveltävä tästä ehjänä pois. Minut on rikottu, ei kenenkään ollut tarkoitus, ei kukaan minua rikkonut, mutta niin on päässyt silti käymään. Joten minun täytyy korjata itseni, kävi miten kävi. On vain pakko.

Onnellinen loppu on mahdollinen. Vihdoin ymmärrän, että en vain vielä tiedä, mikä se loppu on. Että siihen en voi vaikuttaa. Mutta onnellisuus, se on omissa käsissäni.

Jonossa

Jonotin tänään puhelimessa tunnin päästäkseni kertomaan lapsettomuuspoliklinikalle, että ei, en ole raskaana. Että hoito ei onnistunut. Epäonnistui.

Epäonnistui puhelukin. Olin jonossa tunnin, ei vastattu. Jonotin myös eilen. Ei vastattu. Soitin minä myös toissapäivänä, mutta väärään kellonaikaan. Ei vastattu.

Jos haluaa pilata päivänsä, aika varma tapa on aloittaa se miettimällä sitä, miten ei tullut raskaaksi. Miettimällä sitä, että kyllähän minä jo ehdin toivoa ja odottaa, mutta ei nyt sitten kuitenkaan.

Yritän siis ajatella jotain muuta. Maassa on ohut lumikerros. On kaunista. Talvi tulee. Tulee joulu. Ja seuraava kevät. Tulevat kukin omalla vuorollaan, vuodesta toiseen. Niin se menee. Olenko ensi kesänä raskaana? Voinko pukea ylleni sen mekon, jonka ostin jo vuosia sitten? Ostin sen ihan varmuuden vuoksi. Sen mekon, johon mahdumme molemmat. Minä ja syntymätön lapseni.

Silloin olin vielä niin kovin nuori. Enhän minä voinut tietää.

Miksi kirjoitan

Olen kolmekymppinen nainen. Vaimo, ystävä, tytär, opiskelija. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta. Äiti. Juuri tänään, juuri nyt haluan kaikkein eniten olla äiti.

Ja juuri äiti minä en onnistu olemaan. Tai vaikka kuinka toivon ja yritän, kuukaudesta toiseen löydän itseni pettymästä. Kerta toisensa jälkeen peittelen orastavat unelmat ja varovaisen toiveikkuuden odottamaan seuraavaa kertaa. Sitä seuraavaa mahdollisuutta, seuraavaa kiertoa. Niitä muutamaa päivää, jolloin olen niin varma kuin pelokas haaveilija voi olla. Siitä, että vihdoinkin onnistuimme. Että tällä kertaa kaikki on toisin, tällä kertaa minusta tulee äiti.

Olen saanut elämältä paljon. Silti tunnen kietoutuvani päivä päivältä yhä enemmän lapsettomuuteni kanssa yhteen. Se valtaa mieleni, ajatukseni, salakavalasti pala kerrallaan. Siksi aloin kirjoittaa. Koska en halua käpertyä itseeni, katkeroitua enkä menettää otettani. Koska tahdon saada tämän kipeyden ulos ja tahdon ymmärtää paremmin elämää.

Varmaa on, etten koskaan saa tietää, miksi tämä tapahtuu juuri minulle, juuri meille. Mutta toivoisin, että jonain päivänä tietäisin, miten jatkaa eteenpäin, seuraavaan päivään. Muuttumatta matkan varrella mieleltäni mustaksi.