perjantai 23. joulukuuta 2011

Saanko huutaa korvaasi?

En jaksaisi enää olla urhea. Olen kertonut lapsettomuudestani monille, mitä sitä piilottelemaan saati häpeilemään. Se on nyt näin ja osa minua ja sillä hyvä. Mutta en jaksaisi enää piilottaa tunteitani huumorin alle enkä kaiken päälle liimatun sitkeyden varjoon. En jaksaisi kerrasta toiseen nyökytellä aina eri ihmisen suusta kuullulle samalle hyvää tarkoittavalle jutulle siitä, että jollain kaverilla oli kanssa joskus joku tuttu jossain, joku joka ei meinannut saada lapsia, mutta sitten se saikin, että semmoista sattuu, älä huoli.

Sen sijaan haluaisin kaataa tämän jonkun niskaan. Antaa pahan mielen valua. Ottaa toisesta kiinni ja itkeä kiusallisen kovaan ääneen, huutaa, että tämä tuntuu niin väärältä, tämä on epäreilua, ei tätä kukaan ansaitse, miksi juuri minä. Tahtoisin huutaa jonkun korvaan sen, miten nurjalta tuntuu, kun lapsettomuus puraisee kaikelta ilolta pään poikki. Tahtoisin sysätä jonkun toisen sydämelle sen, miten päivä päivältä tekee enemmän kipeää, miten se on kerta toisensa jälkeen todemman tuntuista.

En jaksa enää olla urhea. Kohta kaikelta ilolta on mennyt pää poikki, enkä tahdo enää nauraa. Saanko huutaa korvaasi?


keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Ensimmäinen joulu

Millainen olisi joulu lapsen kanssa? Erilainen. Sehän on selvää. Hauskempi. Siitä olen myös ihan varma. Merkityksellisempi. Se, miten lapsi suhtautuu jouluun on jotain sellaista, mihin ei aikuinen pysty. Kaikki se malttamattomuus ja kihelmöinti ja jännityksen purkautuminen. Ei sellaista ole olemassakaan ilman lapsia.

Lapset tekevät joulun. Niin se menee minun ajatuksissani. Jos alkaa olla tämän ikäinen kuin olen ja tahattomasti lapseton, niin ei sitä voi olla pyörittelemättä mielessään. Lapsettomuuttaan. Ja taas se vyöryy yli ja peittää muun alleen. Viime jouluna en vielä surrut tätä näin, en keskittynyt ajattelemaan sitä, mitä minulta puuttuu. Silloin elin sitä, mikä minulla on. Mutta nyt jokin on muuttunut. Minä olen muuttunut.

En voi olla ajattelematta. Ajatukset kasaavat kipeän palan sydämeeni. Miltäköhän mahtaa tuntua antaa ensimmäistä kertaa joululahja omalle lapselleen? Saankohan joskus vielä tietää? Miltä tuntuisi kutoa pikkuruinen sukkapari toisensa perään ja sujauttaa ne oman lapsen varpaita lämmittämään? Sytyttää kynttilä ja varoa liekkiä, tuijottaa yhdessä lepattavaan tuleen, silmät suurina, ihmetellen. Ja pitää koko ajan huolta siitä, että varotaan ihmeellistä liekkiä. Miltä se oikein tuntuu?

En ole kadottanut mielikuvitustani kasvaessani. Voin vieläkin nähdä puun takaa kurkistavan tontun. Voin vieläkin nähdä mielessäni kaikki metsän eläimet viettämässä yhteistä joulua. Nautin yhtä paljon kuin ennenkin siitä, kun piirrän joulukorteiksi ikioman mielikuvitusmaailmani ja saan jakaa palan itseäni läheisilleni.

Mutta minä olen myös muuttunut. Silmäkulmaani on kasvanut pysyvä kyynel. Ja sydämeeni korventava kaipuu saada tietää. Saada tietää, millaista olisi viettää ensimmäinen yhteinen joulu oman lapseni kanssa.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Hän ansaitsisi onnen

Pettymys. Kai tästä taas selviän. Edellisen hoidon laskukin tuli sopivasti maksettavaksi. Ajattelin, että ei makseta sitä. Miksi maksaisin tyhjästä? Maksettaisiin sitten, kun jotain saadaan aikaan. On tässä muutenkin kestämistä.

Tuntuu, etten oikein jaksaisi uutta yritystä heti perään. Koko ajan pitää olla mittaamassa ja vahtaamassa jotakin. Pitää muistaa olla kiltti tyttö ja syödä nätisti lääkkeensä. Herätä aamuisin huolehtimaan, joka aamu samaan aikaan, että tulee tehtyä kaikki varmasti oikein. Ja tuloksena on mitä? Henkistä keskisormea päin naamaa.

Pettymys. En olisi välittänyt. Haaveilin jo siitä, miten kerron miehelleni hyviä uutisia. Haaveilin siitä, että voisin tehdä hänet onnelliseksi. Hän on kuitenkin minulle tärkeintä tässä maailmassa ja pelkään, että hän on onneton. Pelkään, että minä teen hänestä onnettoman. Itsestäni en ole aina ihan varma, mutta sen tiedän, että hän ansaitsisi onnen.

Hänestä tulisi hyvä isä. Paras mahdollinen minun lapselleni. Meidän lapsellemme. Mutta minä pelkään, että kanssani hän on onneton. Hän ansaitsisi onnen.

Itkettää.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Punainen viiva

Minun maailmassani on olemassa vain yhdenlaisia raskaustestejä. Negatiivisia. En minä ole muunlaisia koskaan nähnyt. Yksi punainen viiva ja loppu on tyhjää. Punainen viiva ja tyhjyys. Muuta ei minulle ole tarjolla.

Kerrasta toiseen elän toiveikkaana. Olen joka kerta hetken aikaa ihan varma siitä, että vihdoin meitä onnisti. Aina seuraa pettymys. Aina. Tähän asti jokainen varmuus on muuttunut särkyväksi sydämeksi.

Jos sen tietäisi, että lopulta saan kaivatun lapseni syliini, että tämä raastava matka tulee päättymään hymyyn, silloin tämä olisi helppoa. Jaksaisin kyllä odottaa. Mutta sellaista tietoa ei ole olemassakaan. On vain mahdollisuus. Loppu on epävarmaa.

Tänä aamuna olin huolimaton. Unohdin, että on olemassa vain yhdenlaisia raskaustestejä. Unohdin, että on vain punainen viiva ja tyhjyys. Surkea, onneton, yksinäinen punainen viiva. Unohdin sen, enkä muistanut suojella sydäntäni.

Helvettiin kaikki.


maanantai 12. joulukuuta 2011

Miten voi kaivata?

Miten voi kaivata jotain sellaista, joka ei ole koskaan syntynytkään? Minä kaipaan. Kaipaan sinua, lapseni, vaikkei sinua vielä ole.

Olen miettinyt, miltä näyttäisit juuri sinä hetkenä, kun nukahdat. Olen miettinyt, miten nauraisit, kun mieheni toistelisi kanssasi päättömiä loruleikkejään. Olen miettinyt, miten itkisit, kun kompastuisit tai löisit varpaasi kiveen ja minä lohduttaisin sinua, painaisin pääsi rintaani vasten. Olen miettinyt, miten istuisit sylissäni ja minä kertoisin sinulle satuja, miten en väsyisi satuihin koskaan.

Olen miettinyt, miten aamuni olisivat kanssasi erilaisia. Herään mielelläni kovin aikaisin. Heräisitkö sinäkin? Olisiko hiuksesi niinkuin minulla lapsena, valkoista ohutta pellavaa? Olisiko sinulla minun siniset silmäni vaiko mieheni pälyilevä katse? Vai jotain ihan muuta, piilossa ollut muisto menneiltä ajoilta? Tykkäisitkö piirtää niin kuin minä tykkään? Tykkäisitkö laulaa? Haluaisitko kävellä takaperin ja tehdä kuperkeikan ja hypätä hyppynarua ja potkaista palloa?

Miten voi kaivata jotain sellaista, joka ei ole koskaan syntynytkään? Minä kaipaan. Oletko ikuisesti vain haavekuva, hento kuiskaus korvani juurelta? Lämmin tuulenvire, joka pyyhkäisee hiukset kasvoiltani ja kuivaa kyyneleen silmäkulmastani. Huudanko perääsi aina vain turhaan, ikävöinkö sinua lopun elämääni?

Miten voi kaivata jotain sellaista, joka ei ole koskaan syntynytkään? Minä kaipaan. Vaikka eläisit vain unelmissani, minulle olet silti todellista. Vaikka voisin tuntea sinut vain sydämessäni, minulle se tunne on todellisuutta. Vaikka menettäisin sinut vain haaveistani, se menetys on minulle todellinen. Suruni on surua siltikin, vaikka et olisi koskaan syntynytkään.

Niin kauan kuin sylini on tyhjä, minä kaipaan. Vaikka et koskaan syntyisikään.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Polttaa, pelottaa

Kohtuani polttaa. Kuin pieni liekki kärventäisi sisimpääni. Menen välillä kivusta kaksinkerroin. Näen itseni peilistä ja pelästyn. Katseessani läikkyy hätä.

Yritän vakuuttaa itselleni, että älä pelkää. Että tämä on nyt hyvä merkki. Oikein hyvä merkki. Että alkio se vain on kiinnittynyt paikalleen. Sinne, mihin se on ollut matkalla jo niin monta vuotta. Sisälläni heräilee lapseni, jota olen kaivannut ja joka vain on odottanut juuri oikeaa hetkeä tulla luokseni. Matka on ollut pitkä, mutta nyt on tullut aika.

En ole koskaan kärsinyt kuukautiskivuista. En tuntenut ovulaatioita. En mitään. Kroppani on toiminut aina moitteettomasti ja lähes kellon tarkkuudella ja ilmeisen hyvin. Mitä nyt on ollut vaikeuksissa sen tärkeimmän vaiheen kanssa. Viime kuussa kipu oli kuitenkin niin kova, että se löi jalat altani. Kuin kohtuni olisi yrittänyt kääntyä ympäri ja valua tiehensä. Tipahtaa keskelle katua ja sulautua märkään asfalttiin. Lääkäri sanoi, että se johtui varmaan vain hormonilääkityksestäni. Ei sen kummempaa, ihan normaalia, ei hätää. Paitsi että minusta se ei ollut normaalia ollenkaan. Ja minulla on hätä.

Sille samalle tämä voi olla alkua. Tai sitten alkua uudelle elämälle. Vielä en voi tietää, mutta tahdon ajatella toiveikkaasti. Ajatella, että lapseni on matkalla luokseni. Näitä päiviähän minä olin odottanutkin. Ja luvannut itselleni, että nyt saan innostua. Pettymys tulee sitten jos on tullakseen. Tekisi mieli sanoa, että luultavasti tulee, mutta kiellän itseäni. Minun täytyy voida iloita. Vaikka sitten iloitsisinkin tyhjästä.

En pysty keskittymään mihinkään. Tunnen poltteen kohdussani, enkä tiedä, mitä se on. En tiedä, haluanko edes tietää. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Sisälläni kasvaa hätä.

Yhtäkkiä tunnenkin päinvastoin kuin viikko sitten. Tunnen olevani aivan yksin.

Yhä minua pelottaa.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Sohvatyynyistä rakennetaan maja


Olen saanut elämääni ihanan tytön, nyt jo nelivuotiaan. Pieni lapsi juoksemassa minua kohti kädet ojossa, kiipeämässä syliini, kiljumassa korvaani. Ilmoittamassa aikovansa nukkua seuraavan yön minun vieressäni.

Kääntää kylkeä ja tuhisee. Potkaisee minua vatsaan ja valtaa lähes koko sängynpuolikkaani. Nukkuu kasvoillaan luottavainen tyyneys. On turvassa siinä, minun vieressäni. Tuo minulle turvaa. Vain on ja nukkuu.

Yhdessä rakennetaan maja olohuoneeseen. Sohvatyynyt ovat sitä varten. Mitä minä sohvatyynyillä, jos en voi rakentaa niistä majaa? Menevät ihan hukkaan. Me rakennetaan maja, jonne minä en mahdu. Mutta saan olla katsomassa, kun pieni tyttö väsähtää kesken leikin ja nukahtaa sinne, nukahtaa majaansa.

Kun vieraat ovat poissa, kun kotona ei ole ketään, mitä minä majaa suotta rakentelemaan, en minä sinne mahdu kuitenkaan. Minulla on kotini, kaksi huonetta ja keittiö, lautalattiat ja siniset kaapinovet. En minä enää majaa tarvitse. Mutta tarvitsen jonkun, joka rakentaa majan. Rakentaa majan ja haluaa näyttää sen minulle, haluaa, että ihailen majaa ja hymyilen sille. Haluaa näyttää majan äidilleen. Niinkuin minäkin yhä vielä haluan näyttää omalle äidilleni, jos saan aikaan jotain hienoa, jotain hyvää.

Sohvatyynyt ovat sitä varten, että niistä rakennetaan maja. Muuten ne menevät ihan hukkaan.

Sylini on sitä varten, että siihen kiivetään. Sydämeni on sitä varten, että se saa rakastaa. Käteni ovat sitä varten, että ne voivat halata. Silmäni ovat sitä varten, että ne näkevät lähelle ja kauas. Suuni on sitä varten, että se kuiskaa hyvää yötä. Korvani ovat sitä varten, että ne kuulevat sanan äiti.

Muuten ne menevät ihan hukkaan.


torstai 8. joulukuuta 2011

Maailman huonoin ajatus

Vuosi sitten päätin vaihtaa alaa. Hakeuduin siis opiskelemaan. Halusin työn, joka on mielestäni merkityksellinen, halusin tehdä jotain tärkeää, halusin tehdä jotain käytännöllistä, halusin tehdä jotain missä mahdollisesti olen hyvä.

Nyt opiskelen kätilöksi. Minusta tulee kätilö. Tulen työskentelemään raskaana olevien naisten kanssa, synnyttäneiden naisten kanssa, äitien ja vauvojen ja uusien perheiden kanssa. Mitä päässäni oikein liikkui?

Miten minä voin ikinä toimia kätilönä, kun nytkin jo tuntuu siltä, että raskaana olevan naisen nähdessäni haluaisin vain potkaista tätä sääreen? Miten minä voin auttaa ketään synnyttämään, kun itse en pysty, en tule edes raskaaksi? Miten minä voin olla perheen ensi hetkillä tukemassa ja opastamassa, kun oikeasti mieleni tekisi kaapata vauvat kainalooni ja juosta kauas kauas pois? Mitä ihmettä minä oikein ajattelin?

Eilen koulussa käytiin läpi naisen lisääntymiselimistön toimintaa. Sitä, miten tullaan raskaaksi. Ei sanaakaan siitä, miten ei tulla. Toisaalta, kuka siitä mitään haluaisi kuullakaan? En ainakaan minä. En kummastakaan aiheesta. Miksi kiusaan itseäni näin?

Siellä ne muut keskustelivat ja kyselivät. Joihinkin kysymyksiin opettaja ei osannut vastata ja minä olisin osannut, mutta tungin ajatuksissani vain sormet korviini ja purin hampaani yhteen, enkä kertonut kenellekään, miten paljon tiedän ja miksi sen kaiken tiedän. Ja niin löysin itseni taas pidättelemästä itkua. Kyllähän minä tiesin, mitä on edessä. Tiesin, mitä olen opiskelemassa, mitä siihen kuuluu, mihin se tähtää. Miksi ihmeessä hakeuduin tieten tahtoen tähän tilanteeseen, henkisesti piestäväksi, hakattavaksi, potkittavaksi ja pilkattavaksi?

Uskon, että minusta tulee hyvä kätilö. Empaattinen kätilö, huomaavainen kätilö, työlleen omistautunut kätilö, työstään nauttiva kätilö. Kun kävelen tästä kaikesta pois pystypäin, mahdottomasta selvinneenä, olen vahva ihminen. Minä tiedän sen. Minun on pakko uskoa niin. Tai ehkä tämä tosiaan oli vain maailman huonoin ajatus.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

En ole yksin

Maanantaina pääsin käyttämään yhden minulle luvatuista hoitoyrityksistä. Olen sillä tavalla erityisen onnekas, että minulla on ystävä, joka tuli kanssani klinikalle, tuekseni. Puristi minua kädestä, oli läsnä, sai oloni turvalliseksi, kyseli miltä minusta tuntuu, sai minut nauramaan. Sai nauramaan niin kuin vain hän osaa.

Ja minä nauroin. Ennen ja jälkeen. Itkut minä haluan sulkea taskuuni, ottaa sieltä sitten käyttöön tarpeen tullen. Mutta en surra suremisen takia, en käpertyä. Tahdon antaa itselleni luvan itkeä tätä, mutta en kääntyä hellimään omaa kurjuuttani.

Nyt minä siis elän odotusta. Viikon päästä voin jo tunnustella kuviteltuja raskausoireita. Ja koska en ole koskaan ollut raskaana, ei minulla ole mitään, mihin tuntemuksiani verrata. Joten voin kelpuuttaa raskauden merkeiksi ihan mitä itse haluan.

Ja niin minä aion tehdä. Sillä voihan se olla, että tämän lähemmäs raskaana olemista en koskaan tule pääsemään. Sehän se tässä on todennäköistä. Että tuleva viikko on paras, mitä minulle on tarjolla. Ehkä vain pari-kolme ohikiitävää päivää. Miksi siis en nauttisi niistä? Heittäydyn haaveilemaan. Uskallan toivoa. Suunnittelen tulevaa.

Ja koko ajan minua pelottaa. Pelottaa ihan kauheasti.

Onneksi en ole yksin.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Kateus

Luennolla viereeni istui raskaana oleva tyttö. Siinä hän hymyili, villatakinnapit vatsan kohdalta iloisesti kinnaten. Täydellisesti muodostuneen pyöreän mahansa kanssa. Istui ja hehkui onnea.

Mitä se siihen tuli? Minun viereeni. Miksi sen piti näyttää niin onnelliselta? Olisi tehnyt mieli läppäistä poskelle ja kysyä kuinka sinä kehtaat. Koko se olemus oli vain julma henkilökohtainen loukkaus, suunniteltu juuri minua kohtaan. Iso kylmä piikki teroitettuna iskettäväksi rintaani.

Eihän se tietenkään noin mene. Minä vain olin kateellinen. Kateellinen siitä, että miksi tuokin tuossa, mutta en minä. Miksi vaikka kuinka moni muu, mutta en minä? Miksi joku toista kertaa, kolmatta kertaa, hyvän tähden sentään vaikka neljättä kertaa, mutta en minä?

Enkä minä voinut olla tuijottamatta. Eikä se toinen edes huomannut. Miten olisikaan, oli tärkeämpääkin tekemistä. Keskittyi niin kovasti olemaan raskaana. Niin minäkin tekisin. Aivan samalla tavalla. Hymyilisin kuin tietäen jotain enemmän ja enemmän minä tietäisinkin. Tietäisin, miltä se tuntuu. Mitä se on, kun on raskaana. Tietäisin miltä tuntuu näiden kaikkien viiltävien ajatusten jälkeen se, ettei niillä ole enää väliä. Että ne ovat aina osa minua, mutta ne kutistuvat kyllä ja haalistuvat muistoiksi.

Nyt ne ajatukset vain kasvavat. Kasvavat ja saavat minut täyteen tunkkaista vihaa ja ne saavat minut kadehtimaan.

Miksi sen piti istua siihen, minun viereeni? Olisi mennyt muualle.

Hän oli niin kaunis.

torstai 1. joulukuuta 2011

Eilen taisin itkeä

Eilen minulta karkasi kyynel. Ihan yllättäen, täysin varoittamatta, aivan niin kuin tämä kaikki muukin on tapahtunut. Istuin oppitunnilla, sain tenttikirjan lainaan, selailin muistiinpanojani, opettaja jakoi monisteita. Monisteessa oli kuva kohdusta ja se kuva löi minua suoraan sydämeen.

Minun kohtuni ei toimi. Se on paikallaan, juuri siellä missä pitääkin, eikä se toimi. Olen miettinyt, olenko kohdellut kroppaani huonosti. Luultavasti olen. Minulla on vain tämä yksi elämä, juuri tässä yhdessä vartalossa ja olen ottanut tämän itsestäänselvyytenä. En ole pitänyt vartalostani tarpeeksi huolta, ehkä korkeintaan sen ulkonäöstä. Kaikki muu on vain ollut. Syön mitä sattuu, sitä mitä tekee mieli. Värjään hiuksiani, juon alkoholia, tuon iholleni vieraita aineita, napsin aivan liian paljon särkylääkkeitä.

Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisin. Olisinko voinut vaikuttaa tähän etukäteen kohtelemalla itseäni paremmin? Kukaan ei tiedä. Voitanko jotain soimaamalla itseäni jälkikäteen? En. Onko liian myöhäistä muuttaa ajattelutapaa? Ei.

Voisin alkaa kunnioittaa itseäni enemmän. Vartaloni on hyvä vartalo. Siinä on puutteita, se ei osaa tehdä lapsia, mutta silti se on hyvä vartalo. Se taipuu, se on vahva, se jaksaa kantaa isotkin taakat, se jaksaa pysyä liikkeessä, se on hyvän muotoinen, se kestää paljon kipua, se on sitkeä. Se ansaitsisi paljon enemmän.

Tässä kaikessa on paljon hyvääkin, tässä lapsettomuudessa. Yksi niistä hyvistä puolista on se, miten olen oppinut tuntemaan oman fyysisen olemukseni eri tavalla. Näen kroppani eri silmin kuin ennen. Olen tuntenut kipua paikoissa, joiden olemassaoloa en aiemmin edes huomannut. Olen pissannut tikkuun kerta toisensa jälkeen, jotta tietäisin, mitä sisälläni juuri nyt tapahtuu. Olen kuunnellut, tarkkaillut, tunnustellut, tutkinut ja olen oppinut paljon itsestäni.

Lapsettomuus on monin puolin paska tilanne. Mutta se tekee minusta sen, mikä olen, sen ansiosta olen juuri tällainen kuin olen. Ja sen ansiosta olen tutustunut itseeni paremmin. Vaikka viaton piirroskuva kohdusta saa minut itkemään keskellä päivää, keskellä ihmisiä, jotka eivät tiedä minusta mitään, tämä kaikki on osa minua. Ja kyynelten keskellä huomaan pitäväni pääni pystyssä, huomaan etten häpeä itseäni lainkaan, huomaan olevani ylpeä siitä mikä olen.


maanantai 28. marraskuuta 2011

Kaksikin on perhe

Mikä elämässä on tärkeää? Tärkeintä? Perhe. Läheiset ihmiseni.

Minulle on aina ollut päivänselvää se, että haluan perheen. Miehen ja lapsia, ainakin kolme lasta. Haluan oman talon, puutarhan, kissan, kasvimaan. Kasvimaa on tärkeä. Lapseni saisivat upottaa kätensä multaan ja löytää kaikista suurimman kastemadon, nyhtää malttamattomina porkkanoita maasta vaikkeivät ne ole vielä kasvaneet tarpeeksi isoiksi, nakertaa irvistellen ruohosipulin korsia.

Pihalla olisi tilaa tehdä kärrynpyöriä lasteni kanssa ja tilaa juosta ympyrää, olisi isoja vahvoja puita. Opettaisin lapseni kiipeämään puuhun. Se on hyvä taito. Olen aina ollut taitava kiipeämään. Siitä olen ylpeä. Mieheni opettaisi lapset potkimaan palloa, heittämään palloa, pomputtamaan palloa. Minä en oikein hallitse palloja. Ne hermostuttavat minua ja vierivät pois.

Ei ole lapsia, ei puutarhaa, ei suurta puuta, ei omaa taloa, ei kissaa. Mieheni on allerginen kissoille. Mutta minulla on mies. Hyvä mies, rakastava mies. Minulla on vanhemmat ja veljiä. Minulla on paras ystävä. Kuin sisko, jota lapsena salaa kaipasin. Hänellä on maailman ihanin tytär. Ja minä saan kiivetä puuhun heidän kanssaan. Me kolme tyttöä kiipeämme yhdessä ja nauramme ääneen. Kiipeämme korkeammalle kuin muut eikä meitä pelota yhtään.

Minulla on perhe. Ja enemmänkin. Minä ja mieheni, me kaksi olemme perhe. Ja minulla on tärkeitä ihmisiä, rakkaita ihmisiä. Saammeko me vielä joskus lapsia, edes yhden lapsen? En tiedä. Mutta me olemme perhe. Silti niin kovin kipeästi tahdon kuulla, kuinka lapseni kutsuu minua äidiksi. Yksin ollessani itken polttavia kyyneleitä, koska ei ole ketään sanomassa äiti. Se sana ei kuulu minulle. Ei vielä, ehkä ei koskaan.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Sitten kun

Sitten kun on levitellyt jalkojaan uudestaan, uudestaan, uudestaan, välillä uudessa paikassa, välillä uuden lääkärin edessä. Sitten kun oma seksuaalisuus on revitty itsestä irti, raastettu palasiksi, viskattu maahan, tallottu päälle. Sitten kun on yrittänyt kerätä riekaleita ehjäksi, eikä olekaan varma siitä, huoliiko niitä takaisin itseensä, ovatko ne enää lainkaan osa minuutta, osa minua. Sitten kun ei tunnista itseään siksi ihmiseksi, joka puree tutkimuspöydällä kieleensä, että kipu tuntuisi jossain muualla, missä tahansa muualla.

Sitten kun muuttuu muuksi. Tilalle tulee entä jos.

Entä jos tämä ei onnistukaan? Entä jos ei tulekaan sitä päivää, jolloin maailma on toisenlainen? Entä jos saakin huomata, että tämä oli nyt sitten tässä, siinä kaikki? Entä jos tämä oli vain hyvä yritys, ei yhtään mitään sen enempää?

Tähän asti olen ajatellut, että onneksi on olemassa hoitoja. Onneksi meitä voidaan auttaa. Sitten havahduin siihen, ettei lopputulos välttämättä ole, mistä haaveilen, mitä toivon, mitä haluan. Ei kukaan voi taata mitään, ei tarvitsekaan. Mutta minun itseni on käveltävä tästä ehjänä pois. Minut on rikottu, ei kenenkään ollut tarkoitus, ei kukaan minua rikkonut, mutta niin on päässyt silti käymään. Joten minun täytyy korjata itseni, kävi miten kävi. On vain pakko.

Onnellinen loppu on mahdollinen. Vihdoin ymmärrän, että en vain vielä tiedä, mikä se loppu on. Että siihen en voi vaikuttaa. Mutta onnellisuus, se on omissa käsissäni.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Jonossa

Jonotin tänään puhelimessa tunnin päästäkseni kertomaan lapsettomuuspoliklinikalle, että ei, en ole raskaana. Että hoito ei onnistunut. Epäonnistui.

Epäonnistui puhelukin. Olin jonossa tunnin, ei vastattu. Jonotin myös eilen. Ei vastattu. Soitin minä myös toissapäivänä, mutta väärään kellonaikaan. Ei vastattu.

Jos haluaa pilata päivänsä, aika varma tapa on aloittaa se miettimällä sitä, miten ei tullut raskaaksi. Miettimällä sitä, että kyllähän minä jo ehdin toivoa ja odottaa, mutta ei nyt sitten kuitenkaan.

Yritän siis ajatella jotain muuta. Maassa on ohut lumikerros. On kaunista. Talvi tulee. Tulee joulu. Ja seuraava kevät. Tulevat kukin omalla vuorollaan, vuodesta toiseen. Niin se menee. Olenko ensi kesänä raskaana? Voinko pukea ylleni sen mekon, jonka ostin jo vuosia sitten? Ostin sen ihan varmuuden vuoksi. Sen mekon, johon mahdumme molemmat. Minä ja syntymätön lapseni.

Silloin olin vielä niin kovin nuori. Enhän minä voinut tietää.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Miksi kirjoitan

Olen kolmekymppinen nainen. Vaimo, ystävä, tytär, opiskelija. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta. Äiti. Juuri tänään, juuri nyt haluan kaikkein eniten olla äiti.

Ja juuri äiti minä en onnistu olemaan. Tai vaikka kuinka toivon ja yritän, kuukaudesta toiseen löydän itseni pettymästä. Kerta toisensa jälkeen peittelen orastavat unelmat ja varovaisen toiveikkuuden odottamaan seuraavaa kertaa. Sitä seuraavaa mahdollisuutta, seuraavaa kiertoa. Niitä muutamaa päivää, jolloin olen niin varma kuin pelokas haaveilija voi olla. Siitä, että vihdoinkin onnistuimme. Että tällä kertaa kaikki on toisin, tällä kertaa minusta tulee äiti.

Olen saanut elämältä paljon. Silti tunnen kietoutuvani päivä päivältä yhä enemmän lapsettomuuteni kanssa yhteen. Se valtaa mieleni, ajatukseni, salakavalasti pala kerrallaan. Siksi aloin kirjoittaa. Koska en halua käpertyä itseeni, katkeroitua enkä menettää otettani. Koska tahdon saada tämän kipeyden ulos ja tahdon ymmärtää paremmin elämää.

Varmaa on, etten koskaan saa tietää, miksi tämä tapahtuu juuri minulle, juuri meille. Mutta toivoisin, että jonain päivänä tietäisin, miten jatkaa eteenpäin, seuraavaan päivään. Muuttumatta matkan varrella mieleltäni mustaksi.